— Te olette kipeä — kipeälle annetaan kaikki anteeksi. Ei kukaan saa häntä tuomita, ette tekään. Tyyntykää nyt, kääntykää tänne päin ja kertokaa, kuinka te oikeastaan olette tullut näin kipeäksi.
— Kun minä vain tietäisin, että te annatte minulle anteeksi, tuskitteli sairas, — kun kuulette kaikki. Minä epäilin teitä jo silloin, kun te täällä hoiditte minua.
Hilja muisti hänen lyhyitä, outoja vastauksiaan ja hänessä alkoi jo taasen kiehua.
— Ja silloin kävellessämme minä koko matkan vaanin teitä.
— Se ei ole totta! kiihtyi Hilja. — Me puhelimme vapaasti kuin hyvät tutut. Te petätte itseänne ja kaivatte esiin… inhottavuuksia, joita ei ole ollut.
— Jonkin aikaa minä sen kyllä unohdin, mutta…
— Mutta miksi te sitten tulitte, jos luulitte minusta sellaista…?
— Minä olin utelias. Tahdoin nähdä miten te menettelette.
Hiljan silmissä musteni.
— Sanoinhan minä, äännähteli Mataristo taas ikäänkuin itsekseen, — sanoinhan minä…