— Mikä… mikä?
Mataristo vaikeni ja jäi häneen tuijottamaan. Hilja näki hänen kiihtyneet kasvonsa lampun valossa, joka kuvun alitse sattui suoraan vuoteeseen. Hilja istui selin valoon eikä hänen kasvojaan voinut täydelleen erottaa. Ne olivat hämmästyneet ja hiukan pelästyksissään.
— Älkää kiusatko minua! pusersi Mataristo kähisten tulemaan. — Oliko teidän tarkoituksenne tuhota minut?
— Tuhota teidät… Millä lailla? Oletteko järjiltänne?
— Teeskentelettekö te noin taitavasti?… No, joko te nyt ymmärrätte?
Hiljan pää oli painunut alas ja kasvot vetäytyneet tummaan punaan. Hänen mielikuvituksessaan häämötti jokin löyhkäävä pohjattomuus ja hän olisi raivostunut mielettömyyteen asti, jollei Matariston sanojen takaa olisi avautunut pohjaton kärsimys. Vähitellen nosti Hilja päänsä, mutta hän katseli ympärilleen ikäänkuin tunteakseen ympäristöään ja höpisi hiljaa, enemmän itsekseen kuin odottaen, että hänen sanoihinsa uskottaisiin:
— Minä menin kävelemään. Oli niin kaunista. Aurinko oli tullut… Olin niin iloinen. En tietänyt…
Hänen avuttomuutensa valossa selveni Mataristolle syytöksen raakuus ja mielettömyys. Hän kävi omissa silmissään törkeäksi rikoksentekijäksi ja tuskan ajamana tarttui hän kiinni päähänsä ja suistui kasvoilleen.
— Miksei tällaisia ihmisiä tapeta kuin metsän petoja! kuuli Hilja tukahdutetusta. — Mikseivät ne itse lopeta itseään? Miksen minä sitä tee…!
Hiljan koko olento oli raukean tympeyden vallassa ikäänkuin häntä olisi kohdannut halvaus. Hän pakotti itsensä menemään vuoteen ääreen ja puhumaan tyynesti. Hän puhui ulkopuolelta itseään, puhui asioita, joita ei sillä hetkellä jaksanut tuntea.