Hilja muisti kauhistuen hänen omituiset kädenliikkeensä.
— Se tulee sairauden mukana, selitti hän ymmärtäväisenä, — mutta tästälähtien ei se enää saa tulla. Minä hoidan teitä ja te paranette.
— Minä olen jo terve, kun te olette antanut minulle anteeksi… Näin äitini silloin viimeisen kerran. Hän kyllä eli kauan, se tuli kunnalle kalliiksi. Eihän meillä ollut varoja kustantaa häntä…
Pari kertaa muisti Hilja ehdottaa, että he jo panisivat levolle. Mutta Mataristolle oli helpotus puhua ja Hilja viipyi hänen vuoteensa ääressä. Kuilu aukeni aukenemistaan. Se johti syvälle ihmissielun onkaloihin.
Kuinka vähän ne tietävätkään, jotka elävät kodeissa, isien, äitien, aviomiesten ja lasten rakastamina ja suojelemina! Ulkona käydään taistelua myrskyssä ja pimeässä. Huuto tunkee silloin tällöin pimeästä kotiin ja lieden ääressä istujat säpsähtävät ja keskeyttävät askareensa. Mutta huuto hukkuu yöhön ja häiriintynyttä työtä jatketaan. Joskus koputtaa joku kodin ovelle ja matkamies astuu kynnykselle. Hyvä jos hänelle hetkiseksi tehdään tilaa lieden ääreen. Pitemmäksi aikaa ei tilaa riitä — tilaa on vain perheen suljetulle piirille.
Jota enemmän kuilu avautui, sitä selvemmin Hilja tunsi syyllisyytensä niihin nähden, jotka taistelevat suojelevien kotien ulkopuolella. Sydämettömäksi ja tekohurskaaksi kävi hänen silmissään se maailma, jossa hän oli elänyt. Tämän matkamiehen, joka sairaana on kaatunut hänen ovensa eteen, ainakaan ei tarvitse laahautua pois yöhön. Sen hän lupaa. Hän vie hänet lietensä luo, hän hoitaa häntä, kunnes hän tulee terveeksi. Hän kantaa hänelle omin käsin ruuan, hän ei pelkää mitään vaivoja, kunhan vain saa hänet paranemaan. Sen hän lupaa.
Oli jo aamupuolta, kun Hilja palasi huoneeseensa. Venetsialainen maljakko kallisarvoisine muistokukkineen kimmelsi häntä vastaan. Hetkisen hän seisoi keskellä lattiaa kuin huoneen lämmön ja muistojen syleilyssä. Sitten hän raivautui esineiden lomitse ikkunan luo ja avasi ruudun.
Oli aivan hiljaista. Kuura, kevyt ja tuuhea kuin home, mutta loistava, verhosi seiniä, kattoja, pihan asfalttia, käsirattaita puukellarin seinämällä, joihin sattui valo aukosta kivimuurien välissä, telefoonilankoja ja piippuja katoilla. Tähdet läähättivät korkeudestaan ikäänkuin tuntien sen maan tuskan, joka nukkui niiden alla. Pitkän hetken viipyi ihminen ikkunalaudallaan, katsellen ylös tähtiin ja alas maahan.
Kun Hilja vihdoin meni vuoteeseensa, tuntui hänestä kuin hän olisi viime vuorokausien taitteessa käynyt vuosia vanhemmaksi. Hän ymmärsi nyt enemmän kuin ennen. Hän ymmärsi, miksi Armas lähtiessään oli tahtonut, että he kumpikin eläisivät niin vapaina. Kaukonäköisenä oli hän tietänyt, että elämässä tulee eteen monenmoisia olotiloja, joita ei edeltäpäin ole voinut aavistaa. Ja hän, Hilja houkkio, oli surrut sulhasensa suurta, laajaa sydäntä.
Kyllä Armas oli ihana, kyllä Hilja häntä rakasti!