Matti läksi yksin kotiin.
Siinä paikassa, missä hän sinä vuonna asui, oli kummallinen palvelustyttö. Se tuli joskus hänen huoneeseensa ilman asiaakin ja siistiessä huonetta oli sillä paljon puhumista. Matti koetti olla poissa sen ajan. Se oli upeavartaloinen, Hiili johtui kaukaa mieleen sitä katsellessa.
Kerran täytyi Matin pyytää tulta, kun huone tuntui kolkolta. Silloin tyttö, kiskoessaan tuohta irti haloista, kertoi pahasti polttaneensa käsivartensa.
— Ei maisteri tiedä siihen mitään?
— Olenhan minä sanonut, etten ole maisteri. En minä tiedä mitään.
— Se menee niin itsestään, kun tässä viime vuonna asui maisteri. Rouva käski panna saippuaa päälle, mutta se ei auttanut. Sitä kirvelee niin kauheasti.
Hän työnsi hihan ylös, korkealle kyynärpäiden yläpuolelle, katseli palanutta kohtaa hetken siinä polvillaan lattialla, mutta tuli sitten pöydän luo, laskeutui nojaamaan pöytää vastaan ja piteli käsivarttaan ylioppilaan edessä.
Matti humaltui, ja tietämättä mitä teki enempää kuin humalainen tietää, kiersi hän kätensä tytön ympäri ja pusersi huulensa hänen rintaansa vastaan. Humala oli silmänräpäyksessä ohi, hän paiskasi inhoten tytön menemään ja läksi kävelemään. Vaistomaisesti haki hän syrjäkatuja ja suuntasi askeleensa ulkopuolelle kaupunkia.
Hän ei kehdannut katsoa ihmisiä silmiin.
Mutta nainen oli hänelle peloittavampi ja vaarallisempi kuin koskaan. Nainen on luonnon lähin liittolainen, naisen kautta se lähinnä pitää ihmiskuntaa pystyssä. Niinmuodoin täytyy naisella aina olla mielessä vangita mies. Sivistynyt nainen käyttää hienompaa tapaa, sivistymätön raaempaa ja julkeampaa. Mutta kaikilla on sama pyrkimys. Ja miehellä on mielessä vain iskeä naiseen — hän on hänkin luonnon käskyläinen. Mies ja nainen etsivät aina ja aina toisiaan lisääntyäkseen ja täyttääkseen maata.