Nuori mies mietti näitä asioita alati. Hän palasi aina niihin, jos välillä oli viipynytkin muualla.
Jumala lahjoittaa ihmiselle lapset — niin opetetaan. Suureen pappilaan lahjoittaa hän kymmenen lasta ja köyhälle juopolle saman määrän, vaikka hänen pitäisi tietää, että he viimemainitussa perheessä tulevat kärsimään. Hän on luvannut pitää heistä murheen — mutta he tulevat tautisina maailmaan, kituvat kurjuudessa ja päättävät ehkä päivänsä vankilassa. Se on huonoa huolenpitoa. Ja Jumala lähettää lapsia sellaisiinkin perheisiin, joissa ei heitä lainkaan haluttaisi. Mutta isättömiä lapsia ei Jumala lähetä, vaan joku toinen. Paholainenko?
Sievistellen, kierrellen, kaarrellen koettaa ihminen ohjata lapsensa salaisuuden eteen, jota ei hän itsekään ymmärrä, jonka edessä hän seisoo avuttomana kuin lapsi ja on seisonut vuosituhansia.
Elämän punainen vuo käy herkeämättä läpi vuosituhansien. Iäti vehreä luonto sysää sokeana itujaan kaikkialle, kun kevät tulee ja aurinko alkaa lämmittää. Silloin versoo kaikki mikä on nuorta ja elinvoimaista, vanhat, kuolevat puutkin suitsuttavat viimeisen mahlansa iduiksi. Kaiken täytyy monistua, hedelmöidä. Siittämisen ja synnyttämisen tarve täyttää taivaan ja maan välin. Elämänitujen antamisen vaisto hallitsee kaikkea, mikä elää. Ihminen on samassa asemassa kuin kaikki muukin.
Hän on kuitenkin opettanut itselleen olevansa korkein luoduista ja luonnon herra. Senkötähden että hän rakentaa asuakseen kiviröykkiöitä eikä asu kuin muurahainen; senkötähden että hän on keksinyt yhteiskunnan; senkötähden että hän pienellä osalla maapalloa on ajanut läpi ulkonaisen yksiavioisuuden; senkötähden että hän samalla pienellä osalla maapalloa on kehittänyt kulttuurin ja hermot?
Mutta hän, joka poliisivoimalla valvoo yksiavioisuutta, on kulttuurikieleensä keksinyt sanoja sellaisia kuin "hääyö", "kuherruskuukausi", ja hän lausuu ne punastumatta. Kun hän on viettänyt häitä, lähtee hän valittunsa kanssa häämatkalle. Koko hääjoukko saattaa iltamyöhänä asemalle. Hänellä on taskussa ensi luokan makuuvaunulippu ja hääyön, laulujen ylistämän, odotus palaa hänen kasvoillaan. Nainen seisoo, huntu kasvoilla, hänen rinnallaan. Hänellä on nyt lupa sen naisen salaisuuteen, heillä on yhteiskunnan lupakirja, ystävät ovat sen todistajina: menkää hääkammioon, lisääntykää ja täyttäkää maata!
Mutta kuinka moni on odottanut yhteiskunnan lupakirjaa, kuinka monelle on yhteiskunnan määräämä hääyö ensimmäinen? Luonnon käsky on voinut tulla paljon aikaisemmin, luonnon, joka sokeasti käskee monistumaan ja hedelmöimään. Ja kuinka moni ylistettyjen hääöiden ihmispareista haluaa totella yhteiskunnan määräyksiä, puhumattakaan luonnon tarkoituksista? He eivät laisinkaan aina halua enentyä ja täyttää maata. He haluavat humaltua ja nauttia.
Monien monituisten ihmisparien puolesta saisi elämä kuolla sukupuuttoon. Ovela luonto onkin sentähden kätkenyt itunsa nautintoon. Ja niin täytyy ihmisen nauttiessaan tahtomattaankin palvella sitä. Ovela luonto on lisäksi kätkenyt syvimmän salaisuutensa läpipääsemättömyyden verhojen taakse. Läpipääsemättömyys vetää ihmistä puoleensa. Miljoonat ja miljoonat vaeltavat mykkien, liikkumattomien porttien eteen, miljoonat ja miljoonat joutuvat kerran suurten, hirvittävien kysymysten eteen.
Mistä ihminen tulee, minne hän menee? Miksi hän syntyy, elää, miksi hän kuolee?
Ihminen ei jaksa viipyä näiden ankarien kysymysten edessä, sillä hän ei saa niihin vastausta. Hän palaa maailmaan mykkien porttien edestä, maailmaan, joka läähättää siitostarpeen, synnytystuskien, elämäntaistelun ja kuolonkamppailun alla. Hän ei jaksa kantaa heikoilla hartioillaan raskaita kysymyksiä, joihin on turhaa hakea vastausta — hän tahtoo unohdusta ja nautintoa ilman vastuunalaisuuden tunnetta.