Hänelle ei anneta sitäkään, sillä häneen on istutettu omatunto ikuisine ikävöimisineen, syytöksineen ja ristiriitoineen.
Siinä kohdassa pipliaa, missä puhutaan vedenpaisumuksesta, on kuva hukkuvasta ihmiskunnasta. Ihmiset pulikoivat vedessä, käsiä ja jalkoja nousee häviöstä taivasta kohti. Ihmisiä kapuaa puihin, kallioille, vuorille. Miehet juoksevat vimmassa, naiset seuraavat pitkin, valuvin hiuksin. Turhaa — vedenpaisumus tulee!
Turhaa on ihmisen kysellä, turhaa taistella tulvaa vastaan. Elämän punainen vuo tulee!
Pitääkö ihmisen säikähtää sitä? Pitääkö hänen kantaa omantunnonvaivoja ja kitua vastuunalaisuudentunteessa, pitääkö ristiriitojen alituisesti repiä hänen sisintään?
Luonto kylvää ihmiskunnan niinkuin metsän ja luonto itse harventaa itseään, jos se on liian taaja. Se on kaikki niin yksinkertaista. Ihminen on pantu lisääntymään — muuta ei hän tiedä ja hän täyttää tarkoituksensa, kun hän täyttää maata. Muuta ei hän tiedä tarkoituksestaan.
Avuttomana seisoo hän keskellä luontoa, johon hänet on pantu, kuin koppakuoriainen, jonka kulkija tallaa.
IX
Iltoja ja öitä viipyi Hilja Matariston vuoteen ääressä. Hän kuumeni, kylmeni, heltyi, raivostui, inhosi ja sääli kaikesta siitä mitä kuuli. Hän itki ikäänkuin ihmiskunnan koko ruma velkakuorma olisi painanut hänen tuntoaan, hän nauroi kuin mieletön, hän pakeni kuulemasta, hän alistui ottamaan tiedot vastaan niinkuin ihminen, joka tuntee, ettei onnettomuutta käy peräyttäminen ja nöyrän tyynenä painaa päänsä antaakseen sen mennä ylitseen. Hän karkasi permannolta, jolle oli lyyhistynyt, leimuten pystyyn ja kaikki hänessä nousi vastarintaan.
— Se ei ole totta, se mitä sinä puhut! Ei, ei, ei — jos niin olisi, ei kannattaisi elää yhtä päivää. Rakkaus naisen ja miehen välillä on jotakin ihan toista.
— Mutta mitä tämä sitten on? Tätähän juuri sanotaan rakkaudeksi.