Rouva Forsbergin kasvot sulivat ystävällisen vakuuttavaan hymyyn:
— Kyllä minä sen tiedän, rakas Elma.
Pikku Merin posket olivat niin punaisina, että veri näytti olevan puhkeamaisillaan esiin. Joka hermo sävähteli, hän odotti vain hetkeä, jolloin saisi puhua.
— Minä olen yksinomaan ajatellut huviani! sanoi hän silmät loistaen.
— En mitään muuta! Kun tanssi minusta on niin jumalallisen hauskaa…!
— Niin minäkin, sanoi Anni Koskinen, niinikään tulipunaisena.
— Kyllä minunnii täytyy se myöntee, etten minä niin paljon ole ajatellut sitä aatetta…
— No niin, keskeytti Hilja, — minä olen minäkin tanssinut huvikseni ja kun ei minua huvita, lakkaan… Minä en pidä kuivista velvollisuuksista…
Sylvi tuli Hiljan luo ja laski kätensä hänen olalleen.
— Lakkaa sinä vain ajoissa, sanoi hän. — Parempi on, että itse keskeytät kuin että sinut keskeytetään.
Rouva Forsberg tuli hänkin Hiljan luo.