Hiljaa jääti vanhuksen ääni. Hän paiskasi sylyksensä eteiseen ja riensi selittämään:
— Ei isäntä ymmärrä minua väärin. Poikanne parastahan minä tarkoitan.
Hän meni noutamaan kahvitarjotinta ja pyyteli anteeksi, ettei leipä ollut tuoretta. Ei ollut ketään lähettää leipuriin. Eikä taitanut kahvikaan tulla sellaista kuin hän olisi tahtonut. Huoneessa oli painostava yöilma, päivänvalo tuli ryömimällä. Ei kukaan puhunut, porsliini vain kilisi, Hilja vaivasi päätään miettimällä mitä sanoisi.
— Tuliko siellä teidän puolellanne hyvä vuosi? kysyi hän vihdoin.
Turhaan odotettuaan, että isä vastaisi, sanoi sisar:
— Tuli se sentään. Kaurojakin saatiin, vaikka oli niin sateista.
Ja taas seurasi painostava äänettömyys. Vihdoin rykäisi isä ja virkkoi:
— Mitä tautia tämä nyt oikein on?
— Hermotautia, kiirehti Hilja vastaamaan ja tunsi sen likenemistään likenevän, mitä pelkäsi ja minkä täytyi tulla: selityksen.
— Pastori Angervo sanoi sitä sydämen taudiksi. Ja ihmiset puhuvat, ettei se parane ennenkuin hän pääsee irti täältä.