— Kuulkaa, kummoiseksi te olette kuvitellut kuolleiden tanssin — tiedättehän?
— En koskaan ole ajatellut sitä.
— Ne nousivat varmaan puoliyön aikana haudoistaan… luurangot… ottivat toisiaan kädestä ja kiersivät hautakiviä pitkässä ketjussa. Johtajana ketjun päässä oli joku, joka hirtti itsensä onnettomasta rakkaudesta. Ettekö usko? Mutta miksi me tanssimme kahden permannolla — mikseivät nuo muut luurangot?
— Te runoilette Heinen tapaan, sanoo Aarne Koskinen ja pitelee häntä kädestä, koska häntä tuntuu pyörryttävän.
— Kiitos. Minä olen teille aina kiitollinen tästä tanssista. Mitähän kello jo on?
— Viittätoista vailla kaksitoista.
Aarne Koskinen etsii katseillaan Elsaa, jonka he äsken jättivät tänne, mutta Elsaa ei näy. Heidän ympärilleen on muodostunut pieni, tyhjä kehä, ikäänkuin kaikki tahtoisivat pysytellä välimatkan päässä heistä.
— Ehkä minä lähden etsimään Elsa Vaarnakoskea.
Aarne Koskinen etenee kumartaen ja Hilja livahtaa puolijuoksussa, kuin sokeana ulko-ovea kohti. Hän saa heti vaatteensa, hän on onnellinen, että pääsee kenenkään saattamatta ja juoksee alas portaita. Koko illan patoutuneet, pidätetyt kyyneleet pyrkivät esiin nyt.
Häntä vastassa on sadetta tihuttavan syksy-yön yksinäinen katu torkkuville ajureineen ja harvoine lyhtyineen, joiden niukassa valossa märkä katu kiiltää kauas eteenpäin. Ajuri, nähdessään jonkun astuvan ulos ovesta, toksahtaa valveille ja valmistautuu kyytiin. Hilja ei kuitenkaan huomaa häntä pyytää, vaan kiirehtii itkien eteenpäin.