Hän ei ole huomannut, että samassa hetkessä jolloin hän astui alas portailta, kohosi jostakin rakennuksen varjosta suuri, tanakka mies, alkaen kulkea hänen perässään. Kadunkulmassa ennätti mies hänen rinnalleen ja riensi heti rauhoittamaan hänen pelästystään.
— Ettekö minua tunne, neiti Haapanen?
Hilja näkee lyhdyn alla pystyyn nostetun kauluksen, hatun, jonka sade on painanut lysyyn ja tuntee äänen. Mies on toimittaja Hannes Vaarnakoski.
— Aikaiseenpa te läksitte haaleista, olin juuri ehtinyt perille, jos olisin tullut viisi minuuttia myöhemmin, olisitte päässyt menemään.
— Mutta miksi te täällä olette, miksette tullut sisään…?
Vaarnakoski rupesi nauramaan. Samanlaista naurua oli Hilja tänä iltana nauranut ja se kosketti häntä oudon tutusti ja kaameasti, kun hän kuuli sen toisen suusta.
— Ettekö te sitten tiedä, että minä taas olen luisunut…? Minä olen taas katuojassa. Niin, niin, siitä ei suinkaan ole muuta kuin kaksi tai kolme viikkoa, kun saatoin teidät kotiin — ettekö muista —? Silloin olin vielä kiltti "Maaemon" poika. Minulla oli ihka uudet kengät. Nyt… ne likovat näin kadulla! Mutta aina ne silti ovat hienommat kuin jonkun Angervon tai yhtä rivon herrasmiehen. Ihmettä muuten, ettei äitini ole toitottanut onnettomuuttaan kaikkiin maailman suuntiin. Tai: ehkäpä teillä on ollut yllin kyllin ajattelemista omista asioistanne. Kas, kyllä me katuojan väet tiedämme mitä maan päällä tapahtuu. Me olemme — älkää ymmärtäkö minua väärin, sillä se on suurin kohteliaisuus, minkä voin sanoa — me olemme ruvenneet katsomaan teitä hiukan niinkuin omaksemme. Herran nimessä, älkää suuttuko! Se on kohteliaisuus, se on meikäläisen suurin suosionosoitus. Meikäläisenä on hyvä olla — en luule, että enää viitsin kohota pinnalle. Se on samanlaista kuin rikkaan miehen elämä: riippuvaista, alituista pelkoa, että aarteet viedään, alituista huolehtimista kunniasta ja maineesta. Me olemme riippumattomia kuin Diogenes, meillä ei ole kunniaa eikä hyvää mainetta, ei rahaa eikä muuta painavaa. Meidän on keveä ja huoleton elää. Hih, niin että…!
Hilja nauroi hermostuneesti. Niin se juuri on: hiellä ja vaivalla vartioimme me kunniaamme ja ilman että me voimme sitä millään lailla estää, tulevat vieraat ihmiset ja vievät sen meiltä. Eivät kuten varkaat yöllä, vaan keskellä selvää päivää. Varkaita ahdistetaan ja kun heidät saavutetaan, suljetaan heidät tyrmään. Mutta se, joka vie sinun hiellä ja vaivalla säilyttämäsi hyvän nimen ja rikkoo läheiset ystäväsuhteesi, on rehellisen ihmisen kirjoissa, voipa vielä saada erityisiä ansioita itselleen sillä, että on mustannut mainettasi. Miksi me todella kokoamme tavaraa, jota ei voi säilyttää!
He kulkivat korkeiden, pimeiden kivimuurien välillä. Keskikaupungin jäätyä ei tullut vastaan ainoaa ihmistä ja rattaiden räminä kuului kaukaa. Suuria, raskaita vesipisaroita tippui alas räystäistä.
— Voi Hilja neiti, mitä humbuugia elämä on. Ei sitä kannata itkeä…