— En minä itke…
— No niin — te voisitte kohdella minua luottavasti, sillä sen uskollisempaa ihailijaa ei teillä ole ollut eikä tule olemaan.
Hänen sanansa olivat leikkiä, mutta Hiljasta tuntui vastenmieliseltä. Vähän turvatontakin oli kulkea tuon ränstyneen miehen rinnalla näin kahden läpi kuolleiden katujen. Mutta mitäpä hänellä, Hiljalla, oli kadottamista. Yhtä köyhät he olivat molemmat.
— Te olette aina ollut niin hyvä minulle, sanoi hän muun puutteessa.
— Ja nyt te olette minulle likeisempi kuin koskaan ennen, Hilja neiti. Tiedättekö, minä olen kaksi viikkoa juonut yhtä päätä. Ensi yöt nukuin vielä kotona, mutta sittemmin en ole riisunut ensinkään! Olen juonut vaatteeni, päällystakkini, kelloni — kaikki muut paitsi saappaani. Nämä tamineet, mitä minulla nyt on, olen kerjännyt ovilla. Siellä olen valehdellut. Olen sanonut, että olen entinen polyteknikko. He ovat uskoneet minua. Ah, mitä humbuugia on ihminen…! Olen sanonut, että sain maksaa toverin takia, että hän väärensi nimeni… kuulkaa nyt pohjaan asti mitä ihminen on ja potkaiskaa minut sitten menemään… Niin, Hilja neiti, minä olen rypenyt… niinkuin eläin… ja kuitenkin tunnen, Hilja neiti, etten milloinkaan ole ollut niin lapsellisen nöyrä ja puhdas kuin nyt.
Hilja kiihdytti askeleitaan, jotta matka loppuisi. Olisi pitänyt sanoa jotakin, sen hän tunsi.
— Ymmärrättekö minua? kysyi Vaarnakoski.
— Ehkä ymmärrän, sanoi Hilja ja omatunto soimasi häntä samalla siitä, ettei hän laisinkaan tarpeeksi syvästi tuntenut mitä sanoi.
— Mutta teillä on kiire kotiin ja minä puhun vain itsestäni. Odotin teitä kuitenkin puhuakseni teistä. Mitä te nyt aiotte ruveta tekemään?
Hilja hämmästyi. Mitä tiesi tuo mies?