— Kuinka niin? sanoi Hilja.
— Noo — anteeksi jos käyn liian kovin kourin kiinni, — mutta täytyyhän teidän nyt muuttaa elämänsuuntaa.
Hiljan sydän löi kiivaasti ja närkästys ja epätoivo taistelivat hänessä.
— Mistä te sen päätätte?
Vaarnakoski tunsi loukanneensa häntä ja vaikeni hetken.
— Minä ripitin itseni teille. Luulin ansainneeni vähän luottamusta.
Hilja astui kiivaasti, pala palalta painaen alas tuskaa, joka tukahduttavana nousi rintaan.
— Puhukaa! sanoi hän. — Minä en voi mitään sanoa…
— Kiitos! siinä onkin tarpeeksi. Puhun lyhyesti. Muistakaa, että te olette taiteilijasielu. Te ette ole porvarillista yhteiskuntaa varten. Te olette poikkeusluonne, teidän ei milloinkaan tule maailmassa hyvä. Kun te valitsette työn, niin katsokaa, että valitsette jotakin, joka sopii teille, joka antaa teille tyydytystä itsessään. Minä en kiduta teitä kauemmin. Olemmehan niin monesti ennen puhuneet näistä.
Hilja muisti hänen sanansa: ja tekin kun menitte kihloihin! No niin, nyt siitä oli päästy. Hän pusersi sormusta suonenvedontapaisesti kädessään.