— Te ennustitte minulle aikoja sitten, sanoi hän tukahtuneesti, — onneni särkymistä… Te toivoitte sitä…
— Hilja neiti!
— Niin te teitte!
Hiljan täytyi painaa kasvot käsivarsiaan vastaan. Hän oli kuin hajoamistilassa. Häneen ei vaikuttanut Vaarnakosken anteeksipyynnöt, hänen vilpitön hätääntymisensä. Hän riensi puolijuoksua kotiovelle. Siinä otti ränstynyt mies hartaana ja kunnioittavana hänen kätensä ja vei sen äänettömänä huulilleen. Hilja ei voinut mitään puhua.
Hänen oli vaikea löytää ylös pimeitä portaita. Hän kolisteli ja oli lankeamaisillaan helmoihinsa. Kunhan hän nyt voisi liikkua niin hiljaa, ettei herättäisi Mattia, sillä nyt hänen täytyy olla yksin.
Hän pääsi onnellisesti sisään, riisui ovella kenkänsä ja liikkui ääneti huonettaan kohti. Vasen käsi pysyi kuin jäykistyneenä suonenvedontapaisessa puristuksessaan. Vilun väreet kävivät alas selkää. Hän ei voi, hän ei voi! Hän ei anna pois tätä sormusta.
Minkä täytyy tapahtua, se tapahtukoon!
Hän sytytti kynttilän. Varjot nousivat joka esineestä suuriksi ja mustiksi hänen ympärilleen. Pöydällä oli pieni rasia. Se kätki hänen kohtalonsa. Hänelle tuli hurja halu hekumoida tuskastaan. Hän liikkui kuin mielipuoli, sytyttäen kyntilöitä ja lamppuja. Hän viettää nyt hautajaisia. Jumala on hänet hyljännyt ja ihmiset ovat hänet hyljänneet. Ainoa, joka häntä kunnioittaa ja joka häneen uskoo, on mies katuojasta! No niin, käydäänpä sitten työhön!
Pian on käärinvaate kiskaistu pois ympäriltä ja rasia, jossa alkuaan on ollut jotakin lääkettä, avattu. Valkeiden pumpulien sisästä tulee esiin kultainen sormus.
Hilja pitelee sitä käsissään ja kaikki hänessä vaikenee. Hän ei sittenkään ollut uskonut, että se olisi se. Hän oli sittenkin toivonut, että se olisi jotakin muuta. Nyt kun hän lukee oman nimensä sormuksesta, hän uskoo. Lopussa kaikki — lopussa! Hän ääntää sen ensin jäätynein sydämin. Sitten alkaa syvällä hänen sisässään nyyhkiä, nyyhke kasvaa ja joka solu on irtaantumaisillaan toisesta. Hän riuhtaisee sormuksen sormestaan, paiskaa sen kilahtaen toisen päälle, sulkee rasian ja päästää sen, ikäänkuin se polttaisi, pöytälaatikkoon. Kuvat pöydällä katsovat hänen työtään. Ne ovat ne, joiden luo hän ensinnä on mennyt, kun aamuisin on astunut vuoteesta. Ne ovat ne, joille hän on sanonut hyvää yötä viimeiseksi. Niiden luo hän tuhat kertaa on tullut unelmoimaan ja ikävöimään. Nekään eivät enää kuulu hänen elämäänsä. Ne ovat pyyhkäistävät pois — pois silmistä, pois sielusta! Sitten tulee muistojen vuoro, jotka täyttävät seinät ja nurkat, joka esineen, itse ilman tässä huoneessa. Kaikki pois — pois silmistä, pois sydämestä! Ensinnä nuo kasvot!