Hän painuu autiota pöytää vastaan ja viipyy siinä kuin kuollut.
Kauan.
Hän nousee vanhana, väsyneenä ihmisenä, hämmästyy valkeaa pukua yllään ja muistaa vähitellen, mitä on tapahtunut. Kaikki mennyt on jo kaukana hänen takanaan. Hän ikävöi kylmää vettä kasvoilleen. Eivät ole tuoneet hänelle. Tottakin! Tyttö tanssii iltamassaan, hän on unohtanut. Ja Hilja lähtee hitain, kuulumattomin askelin keittiöön, valaisten eteensä kynttilällä.
Kun hän avaa oven, kuulee hän liikettä, kuiskeita. Tuli pöydältä sammuu. Askeleet kiirehtivät ovea kohti. Oman kynttilänsä valossa ehtii Hilja nähdä pitkän miehen sieppaavan päällysvaatteitaan puulaatikon päältä ja karkaavan ulos ovesta. Varkaita! käsittää Hilja ja parkaisee. Mutta silloin nousee vuoteesta, kohotetun peitteen alta, käherretty tytön pää, kultanauha ohimoilla ja palvelustyttö, yllään sinertävä iltamapuku, hyppää permannolle ja huutaa:
— Mitä neiti hakee täältä? Eikö palvelija saa rauhaa yölläkään?
Ja vetäessään kiinni ovea, joka miehen jäljeltä on jäänyt auki, hän jatkaa:
— Eihän neitikään malttanut olla iltamassaan. Neiti ei tule sanomaan minulle mitään. Se on minun asiani kuinka minä elän. Minä en elä ensinkään huonommin kuin neiti itse. Meidän talossa saa elää kuinka tahtoo. Koko kaupunki sen tietää, kuinka neiti elää…
Hiljan käsi nousee silmille, joita vastaan satelee kuin lokaa. Kantamus putoaa kolahtaen hänen käsistään ja sirpaleet lentävät pitkin permantoa. Hetkiseen ei hän pääse paikalta, mutta vihdoin hänen jalkansa tottelevat. Hän juoksee, häneen sattuvat seinät ja esineet pitkin matkaa. Minne hän pääseekään, eikö hänelle löydy mitään turvapaikkaa, jotakin maankoloa kaukana ihmisten näkyvistä! Vihdoin hän satuttaa päänsä jotakin kovaa vastaan ja kaatuu. On kuin hänen päänsä kiehuisi. Kaikki on syttynyt tuleen hänen ympärillään. Tämä on loppu, tämä on helvetin tuli…
Äkkiä hän tuntee, että häntä nostetaan kainaloista.
— Jeesus Kristus sinäkö? ajattelee hän ja koettaa kevenevää päätään.