Mutta tuttu ääni puhuu lämpimästi kuiskaten:
— Hilja kulta, mitä on tapahtunut? Sinä pelästyit äsken. Ethän enää pelkää. Minä olen sinun luonasi. Minä tiedän kaikki mitä sinulle on tapahtunut. Sinun on vaikeaa nyt alussa. Mutta niinkuin minä, ei kukaan saata rakastaa sinua. Tule… kerro minulle.
Hilja pakenee Matin edellä läpi ruokasalin saliin. Hän muistaa, ettei sitten enää pääse minnekään, sillä seinä tulee kerran vastaan.
— Hilja kulta, älä pakene minua. En tahdo sinulle pahaa. Tahdon suojella sinua koko maailmaa vastaan…
Hilja tunkeutuu sohvapöydän taakse, se on viimeinen kohta, jonne hän pääsee. Kun hän pysähtyy, tuntuu siltä, kuin väkevä virta tarttuisi hänen vaatteisiinsa. Hän ponnistaa vastaan, hän tarttuu kiveen virrassa, hän käy kiinni puunoksaan — kaikki luisuu hänen käsistään ja likainen, musta virta vie hänet. Silmät kiinni tuntee hän sen hetkessä, joka on lyhyt kuin lyhyin silmänräpäys. Hukkuvana kohottaa hän käsivartensa, purskahtaa hytkimään sekä itkussa että naurussa, kuiskaa tukahtuneesti ja heristää käsivarsiaan:
— Virta vie minut… Kaikki palaa ympärillä. Minun täytyy tahriintua niinkuin kaikki muut. Minun täytyy syttyä palamaan niinkuin kaikki muut. Maailma tahtoo. Maailma on väkevä. Se on murskannut minut tahtonsa alle. Minä olen valmis tulemaan siksi miksi se minua on tahtonut. Sinuahan maailma on valmistanut lapsesta asti. Tässä minä olen. Minä tahdon kuulua katuojaan, minä en enää tahdo suojella kunniaani. Minä tahdon menettää kaikki, minä tahdon likaantua maailman mielen mukaan. Tässä minä olen. Tuhoa minut. Mutta tee se pian!
Hän suistuu maahan.
Hän ei kuule eikä näe, hän ei tunne eikä tiedä. Hetket kuin iäisyydet vierivät hänen ylitseen. Vihdoin on kuin häntä nostettaisiin ja sanomattomassa säikähdyksessä parahtaa hän. Se on turvattoman hätähuuto, se on linnun äännähdys, kun siltä on ammuttu siipi. Hän havahtuu itkuunsa, tuntee olevansa pitkänään omassa vuoteessaan ja alkaa aavistaa jotakin kauheaa. Mitä? Onko tehty murha tai muu hirvittävä teko, jota ei saa peruutetuksi eikä poispestyksi. Hän ei pääse liikkumaan. Hänen silmiinsä välähtää kuva, jonka hän jossakin on nähnyt: Juudas verenkarvaisissa vaatteissa menossa hirttämään itsensä… Niin, se on jäljellä, se on suurten, veriruskeiden syntien loppu.
Hän pääsee ylös vuoteestaan ja haparoi eteensä.
— Jumala, Jumala, eikö sinun armosi riitäkään suurille, veriruskeille syntisille…! Jumala, Jumala!