Hän lankeaa polvilleen maahan. Ulkonainen pimeys on hänet käsittänyt.
On kuin joku tarttuisi hänen käteensä ja nostaisi häntä.
— Minä tahdon: ole puhdas! kuuluu pimeydestä.
Kaikki hänessä pysähtyy. Muistojen säie on avautunut kirkkaana kuin vesisuoni kallion syvimmässä. Kuvat lapsuuden ajoilta alkavat kulkea silmien ohitse. "Ja vaikka te makaisitte maassa, niin te voitte nousta ja puhdistua." Hetket täyteläiset kuin vuodet vierivät, hiljaisuus kirvoittaa, kaikki äskeinen pyyhkiytyy pois kuin pilvi.
Hän nousee kuin kuolleista herätetty. Hän sytyttää tulta. Hän on kiitollinen, hän on iloinen. Hän on nuori, hän on lapsi. Jumala ei ole häntä hyljännyt eikä hylkää. Hän kuljettaa kummallisia teitä. Mutta hän vie perille. Hän pitelee kädestä, hänen äänensä soi syvällä sielussa. Ei tarvitse pelätä.
Hän ei pelästy, kun näkee Matin tulevan kynnykselle. Hänelle ei enää ole elämässä mitään peloittavaa, ei elämässä eikä kuolemassa. Matti tulee hiljaisena, lauhana, kirkkaana ja hyvänä kuin hänen isänsä joskus hyvin kauan sitten, kun isä vielä käveli. Hän pysähtyy Hiljan eteen ja odottaa hänen sanojaan.
— Tiedätkö mitä on tapahtunut?
Matti vaikenee ja hänen äänensä jättää hiljaisuuteen ikäänkuin soinnun.
— Jumala on käynyt täällä. Minä olen tuntenut Jumalan läsnäoloa. Ajattele: se on tapahtunut, mitä olen huutanut itselleni läpi vuosien. Ja juuri sinä hetkenä, kun minä olin syöksemäisilläni perikatoon meidät molemmat, sinut ja minut, välähti silmieni edessä kuin Paavalin edessä Damaskon tiellä. Minun piti suudella sinua, kun minä näin sinun turvattomuutesi. Minä elin sinä hetkenä läpi enemmän kuin koko ikänäni. Miekka lävisti minut. Minä tunsin toiselta puolen synnin voiman itsessäni, toiselta puolen Jumalan väkevyyden itsessäni. Ne olivat molemmat minussa ja minulla oli valta valita. Sellainen hetki on ikuisuuden hetki. Sellaisena ihminen näkee Jumalan kasvot.
Hiljan sydän paisui kiitollisuutta. Hän ei voinut puhua. Hän otti Mattia kädestä ja astui ikkunan luo. Autiolla kadulla kumisi, kun hän avasi ruudun.