— Ei, sitä ei voi sanoa! Jumalan tähden! Kaikki tehtiin mitä voitiin. Kaksi lääkäriä kutsuttiin. Toinen tuli, kun hän jo oli kuollut. Se meni niin uskomattoman pian. Ei, Toivoa ei voi syyttää. Hän itki hyvin katkerasti. Hän ei kahteen päivään käynyt tallissakaan ja se osoittaa Toivoon nähden suurta surua.
— Sinä saat nähdä, että hän pian menee naimisiin! Sen uskon hänestä ja miten käy sitten lapsiraukkojen… Minä vain sanon, ettei äitipuoli saa niitä rääkätä. Me otamme ne tänne, ne pienet enkelit.
— Toivo ei anna niitä. Kyllä hän niitä sentään rakastaa.
— Mutta hän menee naimisiin, saat nähdä.
— Voi olla.
— Sinä myönnät sen. Onko hän ehkä jo sanonut jotakin sinnepäin. Onko hänellä ehkä joku jo katsottuna.
— Älä nyt noin… Voi, voi, kun ei sinun kanssasi koskaan voi puhua rauhallisesti.
— Sinä et vastaa siihen mitä kysyin. Sinä tahallasi vältät sitä. Sinä tiedät sen jo. Ehkäpä se roisto jo on kihloissa!
— Mutta rakas Jenny, piika kuulee, muista ettei se enää ole Maali… En minä mitään tiedä. Hautajaisissa vain oli muuan tyttö, suuren talon tytär, kansanopiston käynyt, joka tavattoman selvästi osoitti ihailunsa Toivoon ja kuiskailtiin, että se taitaa pyrkiä Lainan paikalle. Se leikki koko illan lasten kanssa…
— Se hävytön…! purskahtaa Jenny täti puhumaan. — Se hävytön! Mutta sehän on julkeata! Ruveta jo Lainan hautajaisissa… Mutta minä sanon sen, että minun täytyy matkustaa sinne varjelemaan lapsia siltä ilkiöltä… Jaa, minähän en voi, kun minun täytyy ottaa tuntini taas, mutta Hilja saa lähteä. Mitä hänellä täällä on tekemistä. Sopii hyvin, että hän pakenee pois ihmisten hampaista.