— Voi, rakas Jenny, kuinka vähän sinä tunnet elämää. Jos Toivo tahtoo mennä naimisiin, niin mitä luulet meidän voivan tehdä hänelle! Mitä sinä voit Signelle ja tohtorille…
— Sehän on ihan eri asia. Kaikki sinä sekoitat. Minä olisin voinut erottaa heidät, jos olisin tahtonut. Minä en tahtonut, sillä tohtori on kelpo mies ja konsulinna antoi suostumuksensa.
— Mutta, rakas Jenny, älä nyt suutu noin. Piika kuulee.
— Jaa, se on kanssa kaunis juttu, että Maali on poissa. Kyllä täällä on ollut kaunis elämä keittiössä sillaikaa.
— Mutta kyllä Maalikin viime aikoina oli käynyt sietämättömäksi. Hän oli hermostunut aivan yksinkertaisesti. Nykyaikana on palvelijoillakin hermot.
— Älä ensinkään puolusta Hiljaa. Sellaista elämää ei millään voi puolustaa… Voi, Herra Jumala sentään…
— Älä nyt joka toisena sananasi sano "Herra Jumala".
— Mutta minä avuksihuudan Häntä! Tämä ei ole mitään turhaanlausumista. Jollet sinä anna minun puhua rauhassa, niin minä lähden… Kuinka sinä olet noin kauhean äreä!
— Etkö sitten luule, että minulla on ollut kestettävää…
— No niin, minä tiedän… Kerro nyt Lainasta. Kun en minä ensinkään tahdo ymmärtää, että se on totta… Eikö Laina sitten ennen kuolemaansa pyytänyt ehtoollista, tai osoittanut edes joitakin merkkejä, että ikävöi sovitusta Jumalan kanssa?