— Ei. Sehän se juuri on surkeaa. Ensimmäisen päivän hän itki lasten takia, itki niin, että sitä oli kauhea katsella. Mutta sitten hän tyyntyi ja kovettui. Hän ei voinut ymmärtää Jumalan tarkoitusta eikä nöyrtynyt ottamaan vastaan kohtaloaan sitä ymmärtämättä. Kyllä se oli surkea kuolema. Niin nuori kun hän oli ja niin kovettuneena nukkui pois. Toivo puhui ja Toivo veisasi kauniilla äänellään. Ei mikään auttanut. Hän vain pyysi häntä menemään pois. Toivo oli onneton. Hän pelkäsi todella, että Laina joutui pahaan paikkaan, helvettiin. Lainan kasvoihin jäi ruumiinakin sellainen outo kovuus. Kuolleiden kasvoilla voi olla niin kaunis rauha, niinkuin kaikkien meidän kuolleiden on ollut. Mutta näissä oli jotakin aivan toista. Se lääkäri, joka tuli kaupungista ja ehti perille vasta Lainan kuoltua, seisoi pitkän aikaa ääneti ja katseli kuollutta. Se oli vanha mies ja nähnyt monen kuolevan. Minä kysyin häneltä, oliko hän ennen nähnyt sellaista ilmettä kuolleilla. "Joskus", hän sanoi. "Se on kysymys, joka on jäänyt vaille vastausta." Ehkä se oli niin.
— Mutta sehän on kauheata! Hän oli siis ihan kääntynyt pois Jumalasta?
— Jollei Jumalalla nyt sittenkin olisi armoa sellaisillekin…
— Ei ole! Sehän on niin selvästi sanottu.
— Kun minusta sittenkin tuntuu, että on…
Sisarukset itkevät. Kello käydä raksuttaa. Ulkoa katsoo punaraitaisten uudinten takaa kylmä, säteilevän kirkas päivä.
— Oliko hän paljon muuttunut?
— Hän oli käynyt ihan samanlaiseksi kuin hän oli ennen tyttönä. Kaunis hän oli arkussaan. Me puetimme hänet hänen morsiusvaatteisiinsa. Ne olivat olleet lakanan sisällä siitä asti kun hän ne hääiltana riisui. Ne olivat kuin uudet. Kaunis hän oli, paitsi että kasvoissa oli se sellainen sovittamaton kysymys. Pitäjäläisiä kävi joukoittain häntä katsomassa. Toivo kustansi kalliin arkun, kalleimman minkä voi saada. Helat ja levyt olivat puhdasta hopeaa. Siitä puhuttiin pitkin pitäjää.
— Voi Herra Jumala sentään, etten minä koskaan saa nähdä Lainaa! vaikeroi Jenny täti ja vuolaina vuotavat sisarusten kyyneleet. — Mutta kuka saattoi aavistaa, että Hilja tuottaisi meille tällaisen häpeän! alkaa Jenny täti äkkiä. — Kuka sitä olisi uskonut, kun viimeksi istuimme täällä yhdessä. Että sinun, hänen äitinsä, pitää istua rautatievaunussa kuuntelemassa, kuinka vieraat ihmiset puhuvat hänestä mitä häpeällisimpiä asioita. Mitä he oikeastaan sanoivat?
— Johan minä kerroin, en minä jaksa niitä toistaa. He tulivat sisään päivälliseltä Riihimäellä — kaksi keski-ikäistä herraa, ja rupesivat puhumaan Hiljasta ja hänen suhteestaan Mataristoon.