Jenny nousi hänkin ja meni Hiljan kamariin. Hänen täytyi istuutua tuolille itkemään. Yhtä paljon kuin hän viime keväänä oli surrut sitä, että Hilja antoi rakkautensa Armaalle, yhtä paljon sattui häneen nyt Armaan kadottaminen. Huone puhui selvään, että Armas oli pyyhittävä pois Haapasten suvusta. Kaikki kauniit taulut, kaikki hienot koristeet, yksin lamppukin olivat poissa. Huone oli karu ja autio. Itkettyään aikansa Jenny täti pyyhki silmänsä ja huusi ruokasaliin:
— Missä Armaan lahjat ovat?
Hän sai toistaa kysymyksen pariin kertaan ennenkuin Aline vastasi. Hän ei ollut vielä unohtanut äskeistä pientä kahakkaa.
— Kopassa vinnillä, vastasi hän vihdoin.
Jenny täti meni kirjoituspöydän luo. Siellä oli Lainan kuva rippikouluajoilta ja sen yläreunaan pistettynä vielä tuore sypressinoksa. Se oli tietysti hautajaisseppeleestä. Jenny tädin kyyneleet alkoivat taasen valua. Ja kaikki Armaan kuvat poissa! Ja kaunis venetsialainen maljakko poissa! Äkkiä hänen silmänsä sattui kirjepinkkaan, jonka päällimmäisen kirjeen ympärillä oli halpa, harmaa kotelo. Käsiala oli selvä ja tavallinen. Hän ei hetkeäkään häikäillyt. Hänen kyyneleensä kuivuivat, jännityksen ja uteliaisuuden ilossa kävi hän käsiksi kirjeeseen ja näki sen olevan juuri sen, jota hän halusi nähdä. Alla oli "ystäväsi Matti" — se roisto uskalsi vielä nimittää itseään Hiljan ystäväksi! Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut! Sen jälkeen, että hän oli ryöstänyt kunnian kokonaiselta perheeltä ja Hiljalta koko hänen tulevaisuutensa!
Täti kävi lukemaan, ensin yksinään, mutta jaksamatta kantaa kirjeen omituista salaisuutta, huutaen sisarensa jakamaan sitä. Ja Aline rouva, joka ei itse puolestaan olisi avannut kirjettä, oli valmis kuuntelemaan, kun toinen luki sen hänelle. Hänellekin oli suhde niin epäselvä ja kummallinen, että pelkkä uteliaisuus veti häntä pääsemään sen perille.
Rakas Hilja!
Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Olen niin onnellinen, että voit kantaa kaikki niin tyynesti. Minä puolestani en voi tarpeeksi ihmetellä johdatusta kohtalossani. Kaiken on täytynyt tapahtua, jotta minä kypsyisin. Kaikki tapahtumat liittyvät toistensa lomiin. Jumalan sormi piirtää selvästi tieni. Kaikki on niin yksinkertaista ja selkeää, etten käsitä miten minun niin kauan täytyi haparoida pimeydessä. Mutta miksi sinun täytyi joutua uhriksi, sitä en vieläkään ymmärrä. Ehkä siksi, että vain viattomat kelpaavat uhreiksi. Varmaan tällä kaikella on ollut tarkoituksensa sinuunkin nähden, vaikkemme vielä sitä tajua.
Minä ymmärrän nyt, mitä Jumala on ihmiselle. Ei hän ole sitä, mitä meille aikojen sivu on opetettu. Hän on ydinvoima meissä itsessämme, se elävä vesisäije, joka kaiken elämän lähteestä on vuodatettu jokaiseen ihmiseen. Hän on hengen terveys ja tarmo ja vain pysymällä yhteydessä hänen kanssaan, voimme me elää. Me sanomme rukoukseksi sitä kaipausta, pyrkimistä ja kohoamista, jolla henkemme etsii ikuista lähdettään. Sanoin väärin, kun sanoin, että jo ymmärrän mitä Jumala on ihmiselle. Aavistan sitä vasta. Tunnen jo niin suurta onnea tässä aavistuksessa.
Edessäni on ehkä pitkä sairaus. Jumala varaa minulle aikaa syventyä uuteen elämään.