Hän seurasi kaiken aikaa sormensa kulkua, pitkiltä, kalpeilta kasvoilta ei hetkeksikään väistynyt makea hymy ja huulista paljastui sinipunertava liha, alareunassa ohut musta raita, ikäänkuin hän olisi imeskellyt nuuskaa ja huonosti pyyhkinyt suunsa. Hampaat olivat suuret ja tahmeat. Hilja pelkäsi hänen huomanneen, kuinka vastenmielisen vaikutuksen hän häneen teki ja koetti olla katsomatta suuta. Mutta hetken perästä tapasi hän itsensä katsomasta hänen korkeaa, valkoista otsaansa, joilla musta tukka lepäsi öljyisenä napoleonkiharana.
— Anteeksi, täytyi hänen sanoa ja hän tuli ihan punaiseksi, — mitä… te sanoitte?
Angervo nosti silmänsä — niiden väriä oli mahdoton määritellä ja ne katsoivat melkein ohitse. Hetkisen hän vähän ihmetellen vaikeni, mutta sitten hän jatkoi, entiseen tapaansa oikoen yläruumistaan ja pitkää kaulaansa ja kiusallisuuteen saakka selventäen puhettaan, jossa ennestäänkin tuntui tottunut puhuja.
— Me ollaan saman pitäjän miehiä, naapureja. Hänen isänsä on torppari — tai oikeastaan palstatilallinen — meidän maallamme. Tätini, joka on jumalaapelkäävä nainen, on paljon auttanut häntä sekä kouluaikana että nyt yliopistossa. Hänen piti nimittäin lukea papiksi, niinkuin minäkin, mutta hän ei tuntenut siihen kutsumusta. No niin, eihän sille voinut mitään, Jumala oli kai toisin määrännyt. Vaikka se oli suuri suru sekä tädilleni että hänen isälleen ja sisarelleen, jotka hekin ovat uskovaisia ihmisiä.
Hilja kuunteli ainoana korvana eikä enää ensinkään muistanut vieraan vastenmielisyyttä. Hänelle tuli jokin epäselvä käsitys tädistä… että hän oli laiha, suipponenäinen nainen, joka huojutti ruumistaan niinkuin tämäkin tässä, ja hänen kävi sääli Mataristoa. Olikohan hän saanut häneltä paljonkin? Että hän olikin ottanut…! Hilja ei itse tietänyt miten oudosti hänen kasvonsa olivat väännyksissä. Angervo nosti silmänsä, katsoi ensin puoleksi ohi, mutta vilkaisi sitten kokonaan häneen ja pysäytti puheensa. Nyt hän näki, mitä minä ajattelin! tunsi Hilja ja hänen kasvonsa silisivät teeskenneltyyn hymyyn.
— Mutta minä poikkean sivupoluille, jatkoi Angervo ja mittasi tällä kertaa pöydän laitaa siirtelemällä peukaloaan ja pitkää sormeaan samaan tapaan kuin sääski astuu. — Me kävimme lääkärillä ystäväni Matariston kanssa ja lääkäri sanoi, että hän on hyvin hermostunut. On kuumetta ja pitäisi olla vuoteen omana niin kauan kuin se on mennyt ohitse. Hän aikoi olla minun luonani mutta kuten sanottu: sohva tuli epämukavaksi. Nyt pyytäisin kysyä: voisiko hän täällä huoneessaan saada ruokaa… kunnes kuume on ohitse ja hän taas voi mennä talolle syömään, tai lähteä kotiin.
— Hän on siis kipeä! pääsi Hiljalta ja hän antoi heti paikalla Mataristolle anteeksi kaikki, mistä oli ollut hänelle pahoillaan. Samalla hän myöskin lakkasi syyttämästä itseään. — Äitini ei ole nyt kotona, jatkoi hän —, mutta minä menen neuvottelemaan asiasta meidän palvelijamme kanssa.
Sillaikaa kun talon neiti oli poissa, haki Angervo silmillään seiniltä jotakin, mutta kun ei löytänyt mitä haki, koetteli hän kädellään oliko kaulus suorassa ja sivalsi hiuksiaan. Sitten hän nousi ja rupesi katsomaan kuvia sohvan yläpuolella. Hilja tapasi hänet Getsemanen yrttitarhan edestä ja hän puhkesi heti puhumaan, silmät raollaan ja hyvin innostuneena:
— Minä näen, että täällä on kuvia pyhästä maasta. Ovatko ne vain ostetut vai onko joku onnellinen ne itse tuonut? Minunkin mieleni on aina niin hartaasti tehnyt Palestiinaan ja kerran, jos Jumala suo, lähdenkin. Tätini on luvannut minua auttaa. Se on sentään papille tärkeää, että hän omin silmin näkee ne seudut, joilla meidän Herramme vaelsi lihansa päivinä. Mutta taas minä poikkean aineestani. Miten käy ystäväni Matariston?
Hilja koetti kaikin voimin pakottaa pois kasvoiltaan vastenmielisyyden ilmettä. Kun äiti oli poissa, oli hän vaistomaisesti selvillä siitä, että piti edustaa häntä ja hillitä mielialojaan.