— Kyllä meidän palvelija suostuu, jollei ole kysymys aivan ihmeellisistä ruuista…
Angervon suu likeni korvia, hän kumarsi kohteliaasti ja hankasi käsiä nenäliinaan. Hänen käsivartensa olivat harvinaisen pitkät, sentähden kai hänen täytyi keksiä niille alituista toimintaa.
— Jaa, kyllä olisi kysymys erityisistä ruuista. Tohtori sanoi, että pitää välttää raskaita liharuokia, syödä vain niinsanottua valkoista lihaa, nimittäin lihaa vasikasta ja linnusta ja kalaa… Sitten pitäisi kuume mitata illoin ja aamuin. Minä kun asun samassa talossa, voin kyllä tulla sen tekemään niin kauan kuin olen kaupungissa, mutta minä lähden piakkoin kotiin. No, toivottavasti ystäväni Mataristo siksi on terve. Ja nyt en minä enää tahdokaan häiritä neiti Haapasta… Saan kiittää ystäväni Matariston puolesta… Kah, oliko siinä tuoli! Hyvästi!
Hän oli kumartaessaan töytännyt tuolia vastaan, korosti hymyillen viimeisen sanan viimeisen tavun ja läksi huoneesta.
Silmänräpäyksen tuijotti Hilja kuin kivettyneenä hänen perässään. Tuo mies kostaa kovasti, jos suuttuu! tuli hänen mieleensä, mutta samassa lensi kipunoina hänen päähänsä: mikset suututtanut häntä, mikset sanonut hänelle suoraan, että hän on teeskentelijä, ettei hänen pidä ruveta papiksi, että hän on iljettävä!
Mataristo parka. Kun olisikin voinut vapauttaa hänet tuosta ystävästä ja sen tädistä!
* * * * *
Seurasi pitkä, pimeä viikko, yksi noita surullisia lokakuun viikkoja, joilla myötänään tuhuttaa alas sumua tai sadetta. Aitohelsinkiläinen syksy jakaa niitä runsaasti. Ihmiset kulkevat huonoimmissa vaatteissaan, päällään kokonainen sateenvarjojen katos, joka valuen ja tippuen aaltoilee katukäytävillä. Naiset ovat sulloneet sadetakkinsa täyteen hameitaan tai kantavat niitä koristelematta kahden puolen. Herrat eivät niin paljon ole sateesta tietävinään. Ne, joilla on hyvät kalossit ja hyvät sateenvarjot, astelevat tyynesti, mutta ne, joiden kalossit ovat vaihdetut tai kuluneet vuotaviksi ja joilta ehkä on viety sateenvarjo, ottavat pitkiä askelia ja pelastuvat kahviloiden humuun. Sillä nyt on kahviloissa kansaa, tungosta ja hälinää. Koko päivän elävät kahvilat, mutta illalla siirtyy elämä kokouksiin, teattereihin, lukuisiin harjoituksiin ja iltamavalmisteluihin. Onhan nyt huvien paras aika.
Hiljalla on omituinen voimattomuuden ja päättämättömyyden aika. Niiksi hetkiksi, jolloin hän odotti postia ja luki Armaan tai äitinsä kirjeitä, hän heräsi virkeään jännitykseen. Sanomalehteä hän myöskin jaksoi odottaa ja oli pari kertaa pakottanut itsensä telefonoimaan Lydia tädille ja Mariannelle, Armaan sisarelle, kysyäkseen miten heillä voitiin. Mutta näiden voimanponnistusten perästä hän oudosti väsyi ja painui haluttomuuden mielentilaan, jommoista hän ennen oli tuntenut vain jonakin lyhyenä hetkenä. Hän nukkui huonosti ja kuvitteli puolihorroksissa ilkeitä, mahdottomia asioita. Hän ei enää saanut käsistään mitään työtä. Se suututti häntä ja hän pakotti itsensä istuutumaan työnsä ääreen, mutta keksi samassa kymmeniä keinoja päästäkseen nousemaan: milloin piti kohentaa hiilosta, milloin panna kiinni pellit, milloin silmäillä sanomalehteä, milloin käydä kuuntelemassa tarvitsiko Mataristo jotakin. Oli niin paha, ettei hänen huoneestaan ollut soittokelloa… Ja palatessaan työnsä ääreen jäi Hilja vielä hetkiseksi ikkunaan katselemaan homeenkarvaista seinää vastapäätä, tuhruisia ikkunoita, joita pitkin sadepisarat valuivat pieninä puroina, kupariastioita, jotka kuumottivat ihmisten keittiöiden hyllyiltä, palvelustyttöjä, jotka avasivat ikkunan päästääkseen ulos ruuankäryä tai asettaakseen marjapuurovatia jäähtymään ikkunalaudalle… Lopuksi pysähtyi Hiljan katse pihamaalle, joka kiilsi märkyyttään ja jota talonmiehen vaimo lakaisi.
Tämä vaimo teki ilmeettömän, eläimellisen vaikutuksen. Iho oli pisamilla, huulet sinertävät, tukka päistäreinen. Takaa laahasi vanha, musta hame märkänä maata, edestä se oli niin lyhyt, että koko jalka näkyi. Kuluneen päällystakin napit eivät vyötäreestä alaspäin ulottuneet kiinni. Hän liikkui tylsänä, miltei tyytyväisenä. Hiljan sydän löi kovasti, kun hän häntä katseli ja sääli ja inho kiersivät hänessä kahtena vastakkaisena virtana. Ajatukset menivät häneen itseensä ja hän tunsi pelkoa ja kammoa. Tämä oli jotakin samanlaista kuin mitä ihminen tuntee, kun näkee kuuset talon portilla ja pysähtyy odottamaan ruumisarkkua. Kuoleman arvoitus vetää häntä puoleensa ja samalla tavalla syntymisen… Laastuaan kulki vaimo, laahaten varsiluutaa perässään, pihan päähän, kumartui melkein maan tasalle ja löi ruutuun, jonka toinen puoli upposi maan alle. Silloin ilmestyi tihruisen ikkunan taakse lapsenpäitä ja pieni tyttö ohuessa, haaltuneessa puvussaan tuli ulos porstuaan. Hilja ymmärsi, että äiti antoi lapsilleen neuvoja tai varoituksia ja että talonmiehen perhe asui tuolla kellarissa. Niin, olihan siellä joitakin kartiiniriekaleita ikkunan edessä osoittamassa, että sielläkin asui ihmisiä.