Ja äkkiä hän taasen sai itsensä kiinni laiskuudesta, sadatteli itseään, komensi itsensä ompeleensa ääreen ja iski kiinni niihin asioihin, joiden täytyi voida vallata hänet kokonaan.
Armas oli kirjoittanut, että hän, syventyessään väitöskirja-aineksiinsa, olikin mieltynyt aiheeseen, johon hänen oli aikomus vain sivumennen tutustua. Hänen alkuperäisestä aiheestaan oli oikeastaan jo kirjoitettu niin paljon, että se likipitäen oli tyhjennetty. Sensijaan viehätti tämä runoilija, joka nyt näytti lyövän kumoon hänen entiset suunnitelmansa, senkin tähden, että hänestä oli verraten vähän julkaistu. Tunnettu hän kyllä oli kautta maailman, herkkä, sympaattinen persoonallisuus, suuri lapsi, liian hyvä tälle maailmalle, alkuperäinen, ihmeellinen luonnonvoima, hairahtuvan ja kirkkauteen ikävöivän inhimillisyyden perikuva. Hänen kynästään oli lähtenyt sekä runouden helmiä että lokaa. Armas lupasi lähettää Hiljalle hänen runojaan ja lyhyen elämäkerran. Hiljan täytyi antaa anteeksi, jos kirjeet olivat olleet vähän lyhyet. Tällainen vallankumous työssä nielee kaikki ajatukset.
Ah, Hilja antoi mielellään anteeksi. Hänen puutunut sielunelämänsä ei kyennyt suremaan eikä iloitsemaan mistään.
Lainasta tuli pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli rauhoittunut äidin tulon jälkeen, lapset olivat terveinä, Toivo hääräsi tallissa nuoren tamman luona, jonka keväällä oli ostanut.
Jenny tädillä oli ollut erittäin onnellinen matka kylpypaikkaansa. Tosin kantaja Tukholman asemalla oli yrittänyt pettää heitä, mutta he olivat ovelasti saaneet hänet kiinni. Kirjeessä oli koko joukko kysymyksiä ja varoituksia. Hilja hymähti, kun niitä ajatteli. Olisipa täti raukka vain tietänyt…! Ja taas Hilja tapasi itsensä katselemasta harmaata pihaa, jonka päällä ei enää kaartunut mikään taivas, vaan riippui möhkäle paksua sakeaa avaruutta, josta riitti loppumattomiin tippumaan alas vettä.
Hän koetti kirjoittaa kirjeitä, mutta sai töintuskin täytetyksi kaksi sivua, kun jo täytyi lopettaa sanoihin: "en saa kokoon enempää, kun aina sataa". Armaalle ei hän voinut kirjoittaa sellaisessa mielentilassa. Armaan täytyi saada kiitollinen, onnellinen kirje. Mutta sellaiseen hän nyt oli mahdoton.
Tämä mielentila oli hänelle aivan outo. Hän ei tuntenut itseään. Hän oli koko ikänsä ollut täynnä tuskaa tai naurua, kyyneliä tai riemua, tämä tympeys oli hänelle aivan käsittämätön. Se oli varmaan sitä penseyttä, josta puhutaan raamatussa ja joka on kaikkein pahinta. Olisipa joku hyvä ihminen ravistanut hänet valveille vaikkapa tuskaan ja itkuun, kunhan vain olisi päässyt tästä sumun töngästä!
Maali hoiti Mataristoa ja Angervo kävi mittaamassa kuumeen. Hilja kysyi alussa joka aamu hänen voimistaan, mutta myöhemmin ei hän uskaltanut puuttua asiaan, sillä Maali näytti alkavan tuskastua. Kerran laukesi päiviä kasaantunut suuttumus.
— Ei se mikään kipeä ole. Ilman aikojaan makaa vuoteessa ja antaa passauttaa itseään. Näkeehän sen päältäkin, ettei se ole kipeä.
Hilja pelästyi, riensi kaikin voimin selittämään hermotautien vakavuutta, lahjoi Maalin vihdoin viidellä markalla olemaan näyttämättä Mataristolle mitä ajatteli ja vielä jonkin aikaa pysymään kärsivällisenä. Ehkäpä hän piankin paranee!