Meri Nikkilä on taiteilijan tytär. Hänen nimeään ei lueta Meeri, vaan Meri, sillä hän on saanut nimensä meren mukaan, jota isä rakastaa. Isä ja äiti elävät erossa, toinen tytär on äidin luona, toinen isän. He eivät koskaan näe toisiaan. Isä jumaloi tytärtä ja tytär isää. Isälle tulee joskus säännöttömyyden aikoja ja silloin ovat he molemmat hyvin onnettomat. Toimeentulokin on silloin vaikeaa. Meri on ihastunut teatteriin, jo pienestä lapsesta hän on näytellyt kaikki mitä teatterissa on nähnyt ja odottaa kiihkeästi hetkeä, jolloin pääsee teatterikouluun. Hän on sorjaliikkeinen, tumma, haaveellinen tyttönen, hiukset kahdella pehmeällä palmikolla niskassa, silmät täynnä tuskan aavistusta ja ilon ja elämän odotusta. Hänen pukunsa ovat aivan erikoiset, sillä ne tehdään isän omien piirustusten mukaan ja isä itse valitsee niihin värit. Pikku Merin silmät ovat olleet heikot, sentähden ei hän ole voinut käydä koulua loppuun ja sentähden hän on jäänyt ilman tovereja.
Linda Kaisla on soma, vaalea tyttö ja muistuttaa Kaino Auterea, vaikkeivät he ole vähintäkään sukua ja vaikka he näissä harjoituksissa näkivät toisensa ensi kerran. Lindan isä on varakas maatilanomistaja, heti joulun jälkeen lähetetään Linda pensionaattiin Schweiziin ja nyt viettää hän muutamia viikkoja Helsingissä. Taipumukset eivät vastaiseksi ole hänellä selvillä, hiukan hän on piirustellut ja kaunokirjallisuutta hän lukee mielellään. Mutta voihan aina olla hyvä oppia kieliä ja nähdä maailmaa. Linda on lämmin ja hyväileväinen ja joka hetki seisoo hän käsi jonkun tytön kaulalla. Neiti Höök erehtyy alituiseen hänestä ja Kaino Autereesta ja huutaa laulavalla ruotsillaan: "vaalea neiti siellä… ei, ei, toinen vaalea neiti, tarkoitan!"
Tänään on ensimmäinen harjoitus, jossa he kaikki ovat läsnä, sillä pari kertaa on neiti Höök harjoittanut tottumattomampia. Elma Vaurio, Hilja Haapanen ja Britta Vaarnakoski kyllä saavat tässä harjoituksessa kiinni muut. Rouva Forsberg näppää vasaroillaan tuskallisen täsmällisesti, yhtämittaa kääntyen pälyilemään tanssiviin, varsinkin tyttäreensä. Neiti Höök merkitsee tahtia milloin päällään, suullaan, jalallaan, tekee liikkeitä, huutaa, tuskastuu, leppyy. Vaaleita neitejä varsinkin on vaikea saada oppimaan.
— Ai-jai jaijai! ei kelpaa! ei, ei, ei! Koettakaa nyt olla vähän kepeämpiä ja pehmeämpiä!… Pitääkö noiden käsivarsien nyt olla kuin mitkäkin tikut! Sormet, sormet…! Enkö minä ole sanonut, että sormien pitää olla näin!… Ah, te putoatte maahan kuin kivet — muistakaa, että olette sadepisaroita! Te kaksi alatte… kepeästi nyt…! Kauniisti! No niin — se meni vähän paremmin. Kädet levälleen nyt…! Hyppäys… ympäri! Kädet kaareen pään yli…! Nyt tulevat seuraavat sadepisarat… taas kaksi! Noin, noin… No nyt… te vaaleat neidit!
Sillä lailla harjoitusta jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tytöt ovat aikansa nauraneet, sitten käyneet varsin vakaviksi ja toiset ovat lopulta aivan tuskissaan, mutta neiti Höök julistaa, että kaikkien pitää rakastettavasti hymyillä yleisöä vastaan.
Niinkuin sadepisarat lankeavat maahan, joka sitä odottaa… kuivaan maahan!
Hän tekee rohkean loppuhyppäyksen, kumartuu syli avoinna, toinen jalka pystyssä, sinne päin missä kuvitellaan yleisön olevan ja hymyilee haaveellisesti, vanhoin, kulunein kasvoin, ikäänkuin valmiina ottamaan vastaan suosionosoituksia.
Mutta nyt hänellä jo on kiire, sillä hänellä on toinen harjoitus. Intialainen uhritanssi esitetään iltamassa pari päivää myöhemmin kuin nämä arpajaiset ovat. Töintuskin saa rouva Forsberg hänet pidätetyksi teetä juomaan. Sylvi toimii emäntänä suuren, täysihoitolanaikaisen teekeittiön takana ruokasalissa. Elsa on poissa kokouksessa. Rouva Forsberg ei hetkeksikään väisty neiti Höökin rinnalta. Hän tarjoaa hänelle leipää ja sitruunaa ja osoittaa keinoin kaikin kohteliaisuutta. Sillä neiti Höök on arka. Hän saattaa suuttua pienimmästäkin huomaamattomuudesta.
— No niin, sanoo neiti Höök nopealla kielellään, — emme me sentään vielä ole valmiita moneen aikaan. Ne vaaleat neidit ovat vaikeat! kuiskaa hän.
— Se on, huomauttaa rouva Forsberg säälivästi hymyillen, — niinkuin vanhin poikani aina sanoo, ettei missään näe niin kömpelöjä liikkeitä kuin meillä.