— Onhan se luonnollista, sanoo neiti Höök, — ei ole esikuvia, ei ole balettia — ei totuta liikkeisiin! Onhan joukossa sentään aika somia — se kreikkalainen ja se tumma, jolla on palmikot niskassa, niistä tulee aika hyvää…!
Hän ei koskaan muistanut nimiä, ne suomalaiset nimet olivat mahdottomat. Hän laski teekuppinsa Sylvi Vaarnakosken käsiin, joka sitä jo seisoi odottamassa, ojensi kätensä rouva Forsbergille ja Sylville, nyökäytti tyttöryhmille, jotka hänen katseensa alla taipuivat syvään niiaukseen, ja läksi.
Hänen mentyään laukesi pieni jännitys, joka oli pidellyt kaikkia, tytöt rupesivat kuiskailemaan keskenään ja rouva Forsberg asettui teekeittiön taakse. Mutta vaaleat tytöt tulivat kaulatusten hänen luokseen ja puhuivat itku kurkussa yhteen ääneen:
— Täti kulta… eiköhän olisi parempi… kun minä olen niin mahdoton…
— Ja minä!
—… että otettaisiin joku toinen minun sijaani. Ei minusta tule kalua. Se on se graassi myötäsyntynyttä. Ei sitä opi vaikka kuinka koettaisi…
— Niin, ei sitä opi. Kyllä minä olen koettanut.
Rouva Forsbergin silmä mittasi heitä puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. He olivat niin onnettoman näköisiä, että heitä täytyi lohduttaa. Varsinkin, kun ei parempia ollut saatavissa.
— Hullutuksia! Olettepa te lapsellisia, sanoi hän. — Nyt te olette vaivalla oppineet mitä olette oppineet ja me alkaisimme opettaa uusia! Ottakaa nyt teetä.
— Kyllä minutkii sitte soap hylätä, rientää Tyyne Leinonen vakuuttamaan murteellisella kielellään ja hänen iloiset silmänsä kiiltävät.