— Ei tarvitse pelätä! huutaa Britta Vaarnakoski pöydän toisesta päästä. — Minä annan pääni pantiksi, että vaikka me haukkuisimme suometarlaisia senaattoreja kuinka, niin he eivät häpeä vähääkään. Kun ei ole kunniaa, niin ei ole!
Pikku Anni Koskinen, jonka tädin mies on senaattori, istuu painuneena teetä juomaan ja hänen poskensa ovat helakan punaiset. Äkkiä hän nousee ylös ja suuntaa askeleensa eteiseen.
Rouva Forsberg huomaa sen, rypistää kulmakarvojaan Britalle ja sanoo rauhoittaen:
— Jättäkää, hyvät ihmiset, jo politiikka. Kuka siihen aineeseen taas veikään meidät.
— Niin kyllä, sanoo Tyyne Leinonenkin häpeillään, — antaa niien asioien voan olla. Se on ihan totta, että se peätettii arpajaistoimikunnan kokkouksessa, ettei soa sekottaa politiikkoo…
Rouva Forsberg on rientänyt eteiseen ja houkuttelee takaisin Annia, joka on pannut hatun päähänsä. Mutta Anni on niin kiihtynyt, ettei enää tahdo tulla ihmisten joukkoon. Hän vakuuttaa, ettei ole pahoillaan kenellekään — häneen on vain vähän koskenut —, hänen olisi muutenkin pitänyt lähteä, kun ei hänellä ole avainta ja ovet ruokasaliin pannaan kiinni ja hän soittaa veljelleen, että tämä tulisi häntä vastaan. Rouva Forsberg kyllä tarjoaa Paavoa saattamaan, mutta Anni ei tahdo vaivata.
Rouva Forsberg on suuttunut Britalle. Professori Koskinen on siksi merkitsevä henkilö, ettei hänen tytärtään saisi loukata, vaikka hän kuuluukin toiseen puolueeseen. Britta on ihmeissään ja ehkä hiukan häpeillään siitä, että Anni noin läksi, mutta hän puolustautuu kuitenkin minkä jaksaa:
— Se teki hänelle hyvää! Antaa niiden matelijoiden vain kuulla!
— Saatte nähdä, että tästä vielä tulee kaunis soppa! pahoittelee rouva
Forsberg. — Kuka tietää, vaikka tehtäisiin puolueasia.
— Tehtäköön vain!…