Hilja kuunteli miltei hengittämättä.
— Hänhän sitten tahtoi tehdä itsemurhan, sanoi Britta.
— Niin tahtoi, jatkoi äiti. — Hänen piti heittäytyä järveen. Me saimme yökaudet vartioida häntä. Lääkäri oli joskus kutsuttava keskellä yötä. Minä sain maksaa laskut.
— Kun ei täti nyt lähettänyt häntä sairaalaan.
— Hän ei mitenkään tahtonut pois meiltä. Hän osasi rukoilla niin, että kivetkin olisivat heltyneet. Hän oli lyhyessä ajassa ehtinyt niin kiintyä sekä minuun että lapsiin. Hän oli aivan yksinäinen ihminen, hänellä ei ollut ketään. Hyvin hän oli maksanut, en minä voi valittaa. Mutta miten sitten olisi käynyt, kun työkyky ja ansio menivät, se on toinen asia.
— Olihan hänellä veli…
— Mutta he elivät aivan erossa, jokin riita oli kokonaan erottanut heidät. Ja veli oli köyhä ja vanha…
Hiljaa kylmäsi. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän istui seurassa. Hänellä oli se tunne, että vanhan neidin tarina koski henkilökohtaisesti häntä. Hänen jännittyneet piirteensä seurasivat herkeämättä rouva Forsbergin kasvoja.
— Kuinka sitten kävi? tuli hänen huuliltaan ilman, että hän itsekään tiesi siitä.
— Hän tuli hulluksi. Vaikka me hoidimme häntä kaikkien lääkärin ohjeiden mukaan ja vaikka hän lopulta joutui sairaalaan, niin ei häntä voitu pelastaa.