— Olisi ollut viisainta antaa hänen tappaa itsensä, sanoi nuori Paavo.
— Ei niin saa puhua, nuhteli äiti. — Ei leikilläkään.
— Mutta mamma — mitä hyötyä on maailmalla tuollaisesta vanhasta neidistä ja mitä iloa hänellä itsellään on elämästä?
— Sitä ei ihmisten ole valta mennä päättelemään…
— Mutta tuollainen vanha neiti, jota ei kukaan sure — kyllä maailma tulee toimeen ilman hänen soittotuntejaan…!
Hiljaa jääti. Joka lause sattui häneen, ikäänkuin se olisi lausuttu henkilöstä, joka oli hänelle likeinen, vaikka koko muu maailma oli hänet hylännyt. Keskustelu läksi selvittämään, eikö murha tällaisessa tapauksessa olisi hyvä työ sekä yhteiskunnalle että asianomaiselle, eikö lääkäri, joka näkee pitkän, tuskallisen, parantumattoman taudin saisi antaa potilaalle muutamaa tippaa morfiinia, jotka tekisivät lopun kurjuudesta. Hilja ei hyvään aikaan voinut seurata. Sanat sinkoilivat yli pöydän ilman että hän käsitti niiden sisältöä. Hän aavisti hämärästi jotakin vaaraa, joka häntä uhkasi ja koetti tehdä itselleen selväksi, mikä se vaara oli ja miten hänen oli se vältettävä. Kun hän taasen saattoi kuunnella, keskusteltiin poliittisesta murhasta.
— Se on hirveää, kun sivistyneet naiset pitävät murhaajien kuvia pöydällään ja jumaloivat niitä, sanoi Linda Kaisla, posket palossa.
— Joka tappauksessa kauniimpoo, kun että sivistyneet miehet myövät moansa ja kunniansa, istuuvat ylhäisillä paikoilla ja kantaavat korkeita palkkoja ja taipuuvat kaikkeen häppeelliseen…
— Helpompaa kai olisi erota ja ruveta elämään laiskana suurella eläkkeellä…
— Murha on aina murha…