— Ei! huudahti äkkiä Meri Nikkilä haaveellisella teatteriäänellä ja hänen suuret, likinäköiset, harvinaisen loistavat silmänsä säteilivät. — Hän oli ihana mies! Minä kannan aina hänen kuvaansa medaljongissani…
Hän oli noussut, veti kauluksen alta esiin medaljongin, joka ohuissa kultavitjoissa riippui kaulalla, ja suuteli sitä.
— Mitä sinun sulhasesi siitä pitää, kun kerran joudut kihloihin? hymähti Elma Vaurio, pieni iva suupielissä.
— Minä en mene kihloihin, vastasi Meri miltei inhoten ja istuutui.
Hänen hento povensa lainehti sinivihreän kankaan alla, jota oli kirjaeltu lohenpunaisilla, kaltaisilla nyöreillä.
— Kyllä sool rohkee, korree teko! Kyllä minnäi hyväksyn sen, vaikken ennee niitä muita murhia voikkaan…
— Mutta selväähän on, että se murha toi ne muut muassaan…
Rouva Forsberg koputtaa pöytään ja kieltää puhumasta politiikasta. Elma Vaurio huomauttaa, että kello jo on paljon, nousee ja sanoo hyvästi. Muut seuraavat esimerkkiä. Paavo Vaarnakoski lähtee saattamaan Meriä. Elsa pidättää vielä Hiljaa, koskei Hilja kuitenkaan saisi seuraa kotiin päin. Elsan tekisi mieli suunnitella Sovinnon iltamaa, mutta Hilja on hajamielinen ja tahtoo tietää enemmän neiti Silfversvärdistä.
— Mitäpä minä enää hänestä muistan, vastaa rouva Forsberg, — olin iloissani, kun hänestä pääsin eroon.
Mutta tytöt muistavat jotakin pientä.