Hänellä oli kaunis sormus, jonka hän oli perinyt isoäidiltään. Se oli kuninkaallinen lahja, suku oli aikoinaan ollut hovissa. Hienopiirteinen tämä neiti oli vieläkin, vaikka niin laiha ja hento, että vapisi, kun vain tuli pienikin mielenliikutus. Hänellä oli monta ristinimeä: Matilda Karolina Amalia Sofia. Hän käytti hyvin korkeakorkoisia kenkiä, kauniita nenäliinoja, pitsikauluksia ja erittäin hienoja hajuvesiä. Vielä pitkät ajat jälkeenpäin tuli huone hajuvesiltä. Hänellä piti aina olla kukkia — vaikka kuinka pieni, mutta aina kukkiva kukka kautta talven. Se oli hyvin epämiellyttävää, kun häntä piti vietämän sairaalaan. Oli päätetty ottaa viekkaus avuksi, mutta hän aavisti sen herkin tuntosarvin ja oli varoillaan. Vihdoin täytyi lääkärin sanoa hänelle totuus, että hän on sairas ja että hän voi parantua vaan huolellisella hoidolla sairaalassa. Hän pakeni nurkkaan, paiskautui maahan ja pureutui kiinni mattoon. "Älkää viekö minua pois!… minä paranen täällä!… Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!" Hän huusi kuin teurastuspöydällä. Lääkärin täytyi miesvoimin viedä hänet ulos.
Kun tämä oli kerrottu, jäi huoneeseen haudan hiljaisuus. Hiljan ruumiissa oli sama tunne kuin silloin, kun myöhään yöllä, yksinään on istunut lukemassa aaveista, saanut ne oikein eläviksi silmiinsä ja sitten nostaa päänsä ja katselee ympärilleen pimeään.
— Eikö hän olisi tullut hulluksi, jos hän olisi saanut jäädä? kysyi hän soinnuttomasti.
— Lääkäri vakuutti, että hän joka tapauksessa olisi tullut hulluksi.
Vanhaa, degeneroitua sukua… isä oli juonut ja elänyt huonosti.
Lääkäri arveli, että juopuneiden tappelu oli herättänyt hänessä
joitakin muistoja. Neurastenia kuuluu usein puhkeavan sillä tavalla.
Taas vaikenivat kaikki ja Hiljaa karmi äskeinen kaamea kylmä.
— Katsokaa! huudahti Elsa, — hän on ihan kalpea. Mutta Hilja, ei teidän ylioppilaanne tule hulluksi. Hänhän on maalaispoika ja lisäksi sellainen karhunpoika… Joka hänet näkee, tietää, ettei hänellä ole hermoja ensinkään.
— Jaa, sanoi rouva Forsberg päätään ravistaen, — ne ovat joskus hyvin arat juuri nuo, jotka tulevat suoraan auran kurjesta. Kun ne joutuvat sivistyselämään, niin on aivan kuin yrittäisi kesyttää jotakin metsän eläintä. Eivät ne menesty…
Hilja sanoi hyvästi. Elsa tarjoutui muuttamaan hänen luokseen siksi aikaa kun ruustinna viipyisi poissa, mutta Hilja pelkäsi Maalia ja kielsi heti.
Hän sai Vaarnakosken palvelijattaren saattamaan. Satoi oistonaan. Joku harva ihminen oli liikkeellä, muuten olivat kadut lohduttoman tyhjät, epätasaisilla käytävillä astui yhtämittaa vesilätäkköihin, lyhdyt tuikkivat sumeasti, kykenemättä ulottamaan valoaan toinen toisiinsa asti. Taivas riippui hyvin alhaalla, läpipääsemättömän sakeana. Siellä oli varastoa viikkokausiksi eteenpäin.
Hilja katsoi velvollisuudekseen ylläpitää keskustelua tytön kanssa, jonka, saali hartioilla, hänen tähtensä täytyi olla liikkeellä tässä ilmassa. Sateesta riittikin koko lailla puhumista, mutta hänen oli vaikea pakottaa ajatuksiaan mihinkään. Matilda Karolina Amalia Sofia oli hänen mielessään. Hän näki lakkaamatta silmissään tuon hennon, turvattoman naisen, hieno pitsikaulus hartioilla, pakenevan nurkkaan, pureutuvan kiinni mattoon ja huutavan: älkää viekö minua pois! Minä paranen täällä. Jos te viette minut pois, niin minä tulen hulluksi!