V
Pitkien, harmaiden viikkojen perästä oli tullut tuulinen yö ja kaiken aamupäivää kulki puhdistava viima pitkin katuja. Illansuussa pääsi aurinko pilvistä.
Jokin säde lankesi viistoon märän kivimuurin seinälle vastapäätä ja näytti jyrkästi valon ja varjon rajan. Hilja tunsi kajastuksen huoneessa, nosti päänsä työstä, näki ikkunan paistavan ja muurin häikäisevän, päästi työn käsistään ja nousi katsomaan.
Aurinko! riemuitsi hänessä ja silmät lensivät kapeaa valokiilaa myöten, joka sattui pihamaalle, niin ylös kuin hän ulottui katsomaan. Hän ei päässyt taivaaseen asti, mutta hän aavisti, että se oli sininen. Muistamatta käsityötään, joka oli pudonnut permannolle, juoksi hän saliin: kukilliset seinät, huonekalut, punainen matto, kaikki oli täynnä valotäpliä, jotka tunkivat esiin kasvinlehtien lomitse. Aurinko, aurinko! riemuitsi hänessä ikäänkuin hän olisi nähnyt sen ensi kerran ja hän raivautui huonekalujen ja kasvien ohitse ikkunaan. Hän näki auringon kultaisena jättiläispisarana saaren päällä, joka punersi, meren tyynessä välkkeessä ja koko suuren taivaan kelmeän puhtaana.
Hän sulki silmänsä ilosta ja onnesta ja katsoi uudelleen, ja kaikki oli taasen kuin se ensi kertaa olisi avautunut hänelle. Hän hengitti syvään ja näki kultaisen pisaran tulevan pienemmäksi ja lehdettömän metsän ympärillä rusottuvan punaisemmaksi ja samalla tummuvan. Vihdoin tipahti pisara. Mutta korkealla, avaralla taivaalla näkyi vielä sen loisto.
Hilja tunsi vaatteiden ahdistavan rinnan kohdalta ja huoneiden olevan pieniä ja tukahuttavia. Hän tarvitsi avaruutta ympärilleen ja taivasta päänsä päälle. Jokin henkinen tauti olikin jo pannut siemeniään häneen — hänen täytyi päästä puhaltamaan pois ne.
Sormustin oli vielä hänen sormessaan, hän ei malttanut lähteä ruokasaliin viemään sitä, vaan pisti sen taskuunsa. Hän ei tahtonut saada käsivarsiaan päällystakin hihoihin, hänellä oli sellainen kiire ulos taivasalle, ikäänkuin sade taas olisi ollut uhkaamassa. Hänen sisässään oli kaikki liikkeessä ja läikkeessä, hän tunsi halua juosta, huutaa ja langeta jonkun kaulaan… Vielä kalossit! Ne eivät pysyneet jalassa, kun hänellä oli ohuet kotikengät, täytyi lähteä vaihtamaan kenkiä. Yritti jo harmittaa, mutta kun hän tuli omaan huoneeseensa, joka nyt tuntui pimeältä, niin oli siellä hymisevän lämmin ja kaikki hymyili häntä vastaan. Täytyi malttaa solmia kengät ja pysähtyä kirjoituspöydän ääreen tervehtimään Armasta. Hän nosti venetsialaisen maljakon ruusuineen korkealle kädessään, toi sen kasvojensa luo ja hengitti haaltunutta hajua. Sitten hän varoen laski maljakon käsistään, karkasi keittiöön sanomaan Maalille, että lähtee kävelemään ja pyöritti häntä ilossaan pari kierrosta permannolla.
— Mitä laitetaan illalliseksi? kysyi Maali ystävällisenä.
— Ei mitään! En minä nyt ruokaa tarvitse! lauloi Hilja jonkinlaisella nuotilla. — Tai ehkä sentään voileipää! huusi hän käytävästä ja juoksi yhä hyräillen läpi huoneiden portaisiin. Vasta katua liketessään rupesi hän alentamaan riemuaan, kun muisti, että nyt tulee jo ihmisten joukkoon. Joku kaverikin portaissa. Herra se oli ja kovin hitaasti hän kulki, pitäen kaidepuusta kiinni. Hilja pidätti lauluhaluaan ja oli juuri suikahtamaisillaan ohi, kun herra nosti hattuaan. Se oli Mataristo.
— No te! huudahti Hilja iloisesti, — minne te menette? Joko te olette pystyssä?