— Näkyy voivan elää epäsäännöllisesti, vaikka on raittiusmies. Olen kai tehnyt työtä vähän liian rajusti.
— Ai sillä tavalla! selveni Hiljalle ja hän oli jo kysymäisillään, miksei Mataristo ruvennut papiksi, mutta pelästyi itse kovakouraisuuttaan ja vaikeni ajoissa.
Mataristo kertoi silloin kysymättä pääasiallisesti tehneensä pikakirjoitustyötä. Hän oli kirjoittanut suomentajille, sitten hän oli ollut referenttinä kokouksissa ja niissä kai hermostui, kun ne monesti veivät niin myöhään. Valtiopäivillä hän niinikään oli ollut pikakirjoittajana. Yliopistossa hänellä oli pääaineena venäjän kieli ja kirjallisuus…
Hän hätkähtää äkkiä avomielisyyttään ja samalla ilmettä Hiljan kasvoissa. Nuo kasvot ponnistivat pysymään mukana, mutta ajatukset menivät väkisin muualle. Kun he olivat päässeet siihen missä Eläintarhan ja Sörnäisten tiet eroavat, näkyi taivaalla pitkä, keltainen valovyö, joka jakoi pilvien harmauden kahtia, taivaanranta oli kylmän sees. Lahden likainen vesi kiilsi ja kuvasti sekä harmautta että keltaista vyötä. Pinnalla rannassa uiskenteli suuria, sinipunertavia rasvatäpliä. Laiturilla vähän matkan päässä oli vaimoja pesemässä vaatteita. He olivat nostaneet ylös helmansa ja kyykkivät kumaroina viruttamassa köyhiä vaatteitaan keltaisen harmaassa vedessä. Rannalla kaidepuiden luona oli heidän käsirattaitaan ja koppiaan. Paksu rääsymaton pätkä oli levitetty aidalle kuivamaan. Kauempaa näkyivät tummat puut ja koko niiden syksyinen lehtikoreus varisseena maahan.
— Oi, oi, oi! pääsi Hiljalta ja häneen tarttui taasen äskeinen riemastus.
Hänen käsivartensa nousivat, hän hengitti ilmaa läpi koko ruumiinsa, hän läksi juoksemaan, nauroi ja huudahteli. Ja samalla hänen tuli vihlovan ikävä jotakin… jonnekin! Hän olisi tahtonut paiskautua maahan keltaisiin lehtiin ja itkeä, hän halusi siipiä hartioilleen, tahtoi laulaa, nauraa ja kohota.
Hän oli juossut ylös pientä mäkeä ja pysähtyi hengästyneenä harjalla. Siitä hän samaa kyytiä puhaltui alas Mataristoa vastaan, joka ei vielä ollut mäen allakaan.
— Eikö se nyt ole ihmeellistä, että voi olla näin iloinen ihan ilman aikojaan, huusi hän juostessaan. — Te kai ajattelette, että minulle on tapahtunut jotakin erinomaista: — ei mitään! ei mitään! Paitsi että aurinko tuli esiin! Ettekö te ilostunut, kun se rupesi paistamaan?
Hän ei huomannut miten oudosti Mataristo häneen katsoi ja miten hän ponnisteli ennenkuin sai suustaan sanat:
— Eikö neiti ole kihloissa?