Odottamaton ja oudosti esiin puserrettu kysymys pysähdytti Hiljan kävelemään hänen rinnalleen ja teki hänen ilonsa tyyneksi ja kirkkaaksi.
— Olen, olen! sanoi hän lämpimästi. — Sulhaseni on Parisissa. Voi, näkisitte hänet!
Ja vaistomaisesti kävi hän sävyisäksi ja asteli ylpeänä ja arvokkaana pitkin keltaisia lehtiä, joita oli satanut tielle.
— Keväällä hän palaa ja väittelee. Me menemme sitten naimisiin. Ette usko kuinka onnellista on olla kihloissa. Vaikka se kyllä samalla on hirveää kun pitää erota välillä. Nytkin sulhaseni on poissa yhdeksän kuukautta yhtäperää…
Hän katseli ylös taivaan lakeutta kohti eikä nähnyt miten hänen toverinsa talonpoikaiset kasvot ikäänkuin silisivät ja rauhoittuivat. Hän kulki omissa ajatuksissaan, Mataristo vilkaisi häneen pari kertaa salavihkaa ja huomautti vihdoin, että tie sentään oli aika lailla kuivanut. Vaikka olihan se luonnollistakin, kun yöllä niin oli tuullut. Sitten tuli pitkänlainen äänettömyys.
— Onko se hauska aine se venäjän kieli ja kirjallisuus? kysyi Hilja äkkiä.
Kysymys tuli höllänä, ilman yhteyttä edellisen kanssa.
— En minä tiedä, vastasi Mataristo. — Sanovathan ne, jotka taidetta ymmärtävät, että se kirjallisuus on erinomainen. Minä en ymmärrä sellaisia asioita.
— Hyvänen aika! pääsi Hiljalta ja hänen mielenkiintonsa heräsi, — miksi te sitten sitä ainetta luette?
— Pitäähän jotakin lukea. Se on yhtä hyvä kuin jokin muukin aine. Ja sitten siinä on hyviä stipendejä.