— Ovatko teistä kaikki aineet yhtä hyvät? Eikö teitä mikään huvita enimmin?
— Ei… täällä kaupungissa. Minä olen niin maalainen.
— Sitten teidän pitäisi olla maalla!
Mikä lieneekin ollut, että Hilja tänään niin kovakouraisesti kävi kiinni kaikkeen. Hän huomasi sen taasen itsekin eikä voinut ymmärtää siihen olevan muuta syytä kuin sen, että hän pitkistä ajoista oli niin terve ja elämänhaluinen. Kuinka minä saatankin olla niin epähieno! ajatteli hän, mutta päätteli samalla, että Mataristo oli täynnä arkoja kohtia. Ei häneltä uskaltanut mitään kysellä. Alituiseen tuli kuin lukko eteen.
He olivat päässeet sillalle, jonka alitse rautatie kulki. Kahdenpuolen juoksivat kiskot suorina, kiiltävinä viivoina. Toisella puolen ne haarautuivat kokonaiseksi verkoksi, siellä paloi valoja, sekä kelmeämpiä että kirkkaampia, sekä keltaisia että vihreitä ja punaisia, sekä likempänä maata että ylempänä maasta. Siellä kohosi katto katon takana, muita mahtavampana Kansallisteatterin punertava kupu, sieltä kuului kaupungin humu ja junien vihellyksiä. Toisella puolen yksinäistyivät kiskot ja niiden ympärillä oli alaston, äänetön syysluonto. Kiiltävät viivat menivät kauas pois ja vain jokin kituva lyhty siellä täällä valaisi niiden tietä. Metsän ylle nousi ensin valkoista savua, sitten tuli kiskojen päästä näkyviin juna, maa tärisi, pitkä vaunurivi kaartui käänteessä ja ikäänkuin hyppi korkean penkereen harjalla. He seisoivat ääneti sillalla, odottaen junan tuloa ja kun se vihdoin jyristäen saapui kohdalle, pitkä sauhu perässä kuin liehuva, jättiläiskokoinen hevosenharja, peittyivät he molemmat sauhuun, joka hulmahti ylös sillan raoista, ja syrjistä. Savu sotki heidät kuin säkkiin, he eivät osanneet astua eivätkä nähdä ennenkuin se hälveni. Se huvitti heitä molempia ja heidän tuli vapaampi olla.
— Minun rupeaa aina, alkoi Hilja ensinnä, — tekemään mieli kauas pois, kun katselen noita kiskoja. Ajatelkaa nyt, että noita myöten pääsee Parisiin asti!
— Ja minun rupeaa aina tekemään mieli maalle. Siellä on toista, siellä on peltoja ja navettoja ja terveitä ihmisiä…
Mataristo puhui kiihkeästi, melkein polemisoiden, Hilja katsoi häneen niin hämmästyneenä, että hän heti pakeni kuoreensa. Mutta Hilja ei peräytynyt, hän päätti vaatia hänet uudelleen esiin ja toisti mitä jo kerran oli sanonut:
— Teidän pitäisi olla maalla. Eihän mikään ole yksinkertaisempaa.
Noita myöten pääsee!
Hän viittasi kiskoihin ja naurahti.