— Niitä myöten pääsee Parisiinkin, mutta ettepä tekään mene.
— Siinä on vähän eroa: Parisiki vaiko meidän maaseudulle…
— Mutta pääsy taitaa olla yhtä vaikeaa…
Hilja katsoi Mataristoon pitkään ja hänen katseensa sanoi: nyt en minä ymmärrä, mutta tätä kai ei uskalla kysyä!
On ihmisiä, joihin päästään monilla avaimilla ja on ihmisiä, joihin päästään yhdellä ainoalla. Hilja oli löytänyt sen avaimen, millä Matariston sielu avautui. Se oli maaseutu. Kun puhe kääntyi maaseutuun, leimahtivat kasvot, jotka muuten olivat liikkumattomat, ja kysymykset tulivat vapaina. Hilja vastasi rehellisesti ettei hän oikeastaan ollut kiintynyt maaseutuun. Siellä oli talvella harmaata ja yksitoikkoista — kesät kyllä olivat ihanat. Palvelusväen kanssa oli usein ollut rettelöjä ja heidätkin ymmärsi sentään varsin hyvin: mitäpä hauskaa oli raataa esimerkiksi kuumana kesäpäivänä kun näki herrasväen olevan huviretkellä järvellä tai loikovan nurmella etsimässä neliapilaita… Ei hän lehmistä pitänyt, ne olivat tyhmiä ja kömpelöitä. Mutta hevoset, kanat ja lampaat ne olivat hirmuisen herttaisia.
— Oletteko te nähnyt miten lampaat leikkivät! onnistui hän kertomaan. — Talvella navettasillalla ne hyppivät vastatusten ja puukkivat toisiaan. Meillä oli jokaisella nimikkomme. Ne olivat pieninä niin suloiset ja kiharavillaiset, mutta vanhempina ne tulivat rumemmiksi. Se oli kauheaa, kun tuli vieraita ja jokin nimikoista piti tapettaman. Me itkimme pakahtuaksemme, mutta ei mikään auttanut. Ja teurastuspäivät syksyllä olivat vallan hirveät. Voi, voi kuinka siat huusivat! Me pakenimme peitteen alle, mutta ei se paljonkaan auttanut.
Mataristo huomautti miehekkäästi, että hän pienestä pitäen oli ollut mukana teurastuksessa, ensin sekoittamassa verta, sitten pistämässä. Hilja katsoi häneen kammoen kuin murhamieheen.
— Kuinka te saatoitte?
— Täytyihän jonkun tehdä se… Pappilan maito vietiin tietysti meijeriin. Mitä siitä saatiin?
Sitä ei Hilja tietänyt. Äiti oli pitänyt huolen kaikista sellaisista.