— Mitä te sitten teitte? kysyi Mataristo leikillisesti ahdistaen ja hänen kasvonsa olivat valppaat ja virkeät.
— Hyvänen aika, puolustihe Hilja, — ainahan sitä kotona on tekemistä.
— Virkkasitte pitsiä ja luitte romaaneja.
Hilja tuli vähän hämilleen ja sanoi, että näkymätönhän naisen työ aina on. He olivat joutuneet pieneen kinasteluun ja se auttoi heidät pois siitä kiusallisesta ilmasta, missä ihmiset elävät, jotka eivät voi puhua suoraan, vaikka salaisuus yhdistää heitä.
— Olisitte ollut navetassa, kiivaili Mataristo — niin eivät talvetkaan olisi olleet harmaat. Olisitte tuntenut joka lehmän, olisitte pitänyt koelypsyt, tietänyt paljonko joka lehmä antaa, seurannut jokaista vasikkaa ja miten emän ja isän ominaisuudet periytyvät…
Hän oli närkästyksissään maaseudun puolesta, jonka nykyajan ihmiset hylkäsivät. Maaseudulla ei saa työväkeä ja kaupungissa huudetaan työttömyyttä. Onhan se aivan suunnatonta. Hän ei koskaan Helsingissä antaisi avunpyytäjälle penniäkään — nähkööt vähän nälkää, ehkä sitten oppivat tien takaisin maalle. Ihmisten silmiin on kasvanut kuin kaihi: he eivät näe mitä onnea maaseutu ja ruumiillinen työ tarjoavat. Kyllä maaseutu laskee ihmisen hartioille kovan työn, mutta se myöskin kirvoittaa moninaisella tavalla. Juuri se puoli on joutunut ihmisiltä ikäänkuin peittoon. Hän kuvasi, millä tyydytyksellä ihminen panee levolle, kun jäsenet ovat väsyneet ruumiillisessa työssä. Se on toista kuin tulla kotiin kokouksesta, missä on kirjoittanut muistiin ihmisten riitaisia keskusteluja yli puolen yön! Ja mitä voi verrata hiljaisiin sunnuntaiaamuihin, kun kävelee katselemassa vainioitansa, jotka omin käsin on kyntänyt ja kylvänyt. Ihminen tuntee silloin sellaista voimaa ja onnea, että sitä tuskin voi verrata muuhun kuin siihen, mitä Jumala tunsi luomisen huomenena.
He astelivat tietä, jota kaupunkilaiset verraten harvoin tulevat käyttäneiksi. Talot olivat vanhoja ja matalia, joukosta nousi vain jokin kivimuuri, uutena, vieraana ja ympäristönsä oudoksumana. Puodit olivat maalaisen vaatimattomia, ihmiset, jotka tulivat vastaan, aivan toista väkeä kuin keskikaupungin asukkaat. Kaikki kulkivat asioillaan, saalit hartioilla, työvaatteissa, kantamukset käsivarsilla. Pika-ajurit kävivät harvinaisiksi, hevoset olivat täällä valjastetut kuormien eteen. Keskellä katua käveli juopunut mies vaappuen puolelle ja toiselle, mielettömänä laulaen. Nainen hänen rinnallaan koetti houkutella häntä kotiin.
Seurasaaren tiellä hiljeni liike kokonaan. Ei tullut enää ketään vastaan.
Nurmet olivat vielä vihannat, jokin haalea kukka erottautui lyhdyn valossa. Alkoi tulla huviloita aitauksissaan, autioita huviloita, jotka olivat painuneet talviuneensa. Puut torkkuivat, niiden karva oli ilottoman ruskea, kuten se on siihen aikaan vuotta, jolloin ei mahlajan pisarakaan liiku suonissa. Jostakin kaukaa kuului koiran haukuntaa, muuten nukkui kaikki maassa. Ainoastaan taivas alkoi elää.
Äskeinen kelmeä viiru näytti valuneen yli koko taivaankannen. Kaukaiset kylmänillan tähdet syttyivät.