Kun ihmiset tuollaisina iltoina joutuvat keskelle kuollutta luontoa tähtien alle, niin he turvautuvat toisiinsa ja tulevat ihmeellisen lähelle toisiaan. Varsinkin jos heitä on vain kaksi. Kaikki ympärillä on ääretöntä, itseensä sulkeutunutta — he kaksi liittyvät yhteen ja avautuvat toisilleen. Eivät he kanna, kuten päivällä, povessaan piikkejä, eivät he näe, kuten päivällä, erottavia pikkuasioita. Hämärä on tehnyt heidät luottaviksi. Ja kuten ihminen tullessaan huoneeseen, jossa kaikki nukkuvat, sulaa hyväksi ja liikkuu varpaillaan, niin hän nukkuvassa luonnossakin käy vilpittömäksi. Ei hän kysy toisen vikoja ja erheitä, ei hänen nimeään — ihminen on hänen rinnallaan.
Mataristolle tapahtui mitä ei hänelle koskaan ollut tapahtunut, että hän avautui. Hän rupesi kertomaan itsestään.
Hän oli joutunut kansakouluun siten, että rovasti lukukinkerillä oli tullut kiinnittäneeksi huomiota häneen ja koska hän kansakoulussa oli etevä, tuli rovasti kehoittamaan isää lähettämään hänet kouluun. Varoja ei ollut, muuten isän hartain toivo tietenkin oli kouluttaa poikansa papiksi. Rovasti puhui silloin Karoliinalle, Angervon tädille, joka oli rikas, uskovainen nainen, ja Karoliina suostui antamaan korottoman lainan. Rovasti viittasi siihenkin, että jos poika pysyy siivona ja kaikki käy hyvin, niin ei lainaa vaadita takaisin ensinkään.
Pojalle sanottiin, että hän menee lukemaan papiksi eikä hän milloinkaan ajatellut muuta. Hän ylpeili muille pojille siitä, että kun hän tulee papiksi, niin hänellä on kauniita peltoja ja navetta tehdään harmaasta kivestä kolmellekymmenelle lehmälle. Suuremmaksi tullessa hänen mieleensä kyllä johtui, ettei se sentään ole pääasia papin ammatissa. Mutta viimeisellä luokalla ollessa sattui kerran, että rovastin piti matkustaa pois ja hän tuli pyytämään Mattia saarnaamaan. Se oli tietysti suuri kunnia lyseolaiselle. Vaikka hän aika lailla pelästyikin, niin hän kuitenkin samalla oli mielissään. Omaisille se merkitsi vielä enemmän. Heistä tuli äkkiä keskipiste, jonka ympärillä pitäjän huomio liikkui.
Sattui niin kiitollinen teksti kuin kertomus Nainin lesken pojasta. Mutta poikapa ei tahtonut saada siitä kokoon mitään. Hän kirjoitti ja hän repi, häneltä loppui vihdoin paperi, niin että täytyi mennä kauppiaalta ostamaan uutta, mutta saarnaa vain ei tahtonut syntyä. Ja kaiken aikaa hänen tuskitellessaan huoneessaan työnsä ääressä, kohtelivat kotiväet häntä sellaisella erikoisella huomaavaisuudella, ettei hän hetkeksikään saanut unohtaa olevansa odotuksen ja toiveiden alaisena. Sisar keitti juhlamokaa ja kantoi hänelle joka toinen tunti kahvia, isä korjasi siloja kirkkomatkaa varten ja Karoliina pistäysi pari kertaa päivässä asialla. Mutta pappilan kivinavetat ja kaikki mitä poika oli papintoimesta uneksinut, kävivät köykäisiksi sen tuskan rinnalla, mitä hän tunsi valmistaessaan ensimmäistä saarnaansa.
Jospa hän edes kerran olisi tuntenut yliluonnollisen Jumalan läsnäoloa, niin hän olisi voinut häneen uskoa ja häntä julistaa! Mutta häneltä puuttui elävä kokemus kaikkeen nähden, mitä hänelle oli opetettu. Hänen oli mahdoton omaksua ihmeisiin perustuvaa uskontoa, hänen oli mahdoton tuntea, että hän tarvitsi kenenkään sovintokuolemaa, tai että kenenkään sovintokuolema voisi hyödyttää häntä. Kertomus, jonka perustuksella hänen piti nälkäisiä sieluja ravita, oli kaunis tarina, mutta hänen piti esittää se totena. Joko herätti Kristus kuolleen jonkin vielä tuntemattoman luonnonvoiman avulla, tai oli poika vain valekuollut, mutta hänen piti esittää tapaus ihmeenä. Rehellisenä ihmisenä olisi hänen pitänyt saarnatuolista julistaa sana sellaisena, jommoisena hän sen käsitti. Hän tunsi, ettei hän voinut. Ja niin hän viskasi tuleen kaikki mitä oli saanut paperille ja turvautui ruotsalaiseen saarnakirjaan, jonka rovasti oli tuonut hänelle.
Piinan hetkiä olivat ne minuutit, jolloin hän täpötäyden kirkon sakaristossa odotti vuoroaan. Hän olisi varmaan karannut, jollei sääli omaisia kohtaan olisi häntä pidättänyt ja jollei hän olisi tuntenut Karoliinan rahojen painoa. Hän saneli itselleen kaiken aikaa: jos sinä olet olemassa, sinä persoonallinen, ihmeitä tekevä Jumala, niin auta minut yli tämän hetken, ilmoita itsesi minulle, tee se ihme ja minä palvelen sinua uskollisesti jos voin, tai minä kieltäydyn rehellisesti sinua palvelemasta jollen voi.
Miten hän pääsi saarnan yli, sitä ei hän itsekään myöhemmin käsittänyt. Oli kuin vieras ihminen olisi puhunut hänen sijastaan vieraalla äänellä, vierain liikkein huitoen. Hän palasi sakaristoon pyyhkien hikeä otsaltaan ja läksi heti pois. Hän meni kuin humalainen, tietämättä minne, tapasi itsensä vihdoin metsästä ja vähitellen hänen oma itsensä suli yhteen sen kanssa, joka oli puhunut kirkossa. Hän pääsi häpeästään vasta kun oli lujasti päättänyt, ettei rupea papiksi — mieluummin vaikka rengiksi.
Seurakuntalaiset olivat tyytyväiset. Hän oli puhunut lujalla äänellä ja muutenkin niinkuin vanha pappi ikään. Saarna oli vain ollut vähän lyhyt. Omaiset, joille oli ollut suuri pettymys, ettei hän jumalanpalveluksen jälkeen ajanut kotiin heidän kanssaan, rauhoittuivat. Karoliina antoi hänelle päivän johdosta muistoksi kymmenen markan sateenvarjon ja rovasti tuli myöhemmin kiittämään häntä. Mutta jota kauemma lupa-aika kului, sitä enemmän hälveni muisto tuskallisesta sunnuntaista eikä hänellä ollut voimaa särkeä kuvaa, jota vuosikausia oli luonut itsestään sekä itselleen että muille, vaan hän meni yliopistoon jatkamaan viitoitettua suuntaa. Vuoden hän luki Karoliinan rahoilla ja päivä päivältä kävi hänelle selvemmäksi, että hän teki turhaa työtä. Hän ei saanut oleskeluiksi koko joululomaa kotona, vaan harjoitteli pikakirjoitusta erään toverin luona. Hänen ja omaisten välille avautui kuin kuilu. Hän läksi pääsiäislomalle kotiin tehdäkseen suhteensa selväksi, mutta hän tapasi isän sairaana eikä taaskaan saattanut särkeä hänen toiveitaan. Vihdoin hän Angervon mukana kirjoitti pitkän kirjeen ja pyysi häntä lukemaan sen isälleen ja sisarelleen. Hän ei saanut heiltä kirjettä — he eivät osanneet kirjoittaa, mutta Angervon kautta sai hän tietää heidän käyneen hyvin onnettomiksi. Karoliina puolestaan lähetti sanan, että hän tästäpuoleen ottaa lainastaan viisi prosenttia korkoa ja toivoo pois rahansa niin pian kuin suinkin.
Tätä lainaa maksaakseen Mataristo nyt on tehnyt työtä eikä luvuista ole voinut tulla niin paljon kuin olisi pitänyt. Hän ei pitkiin aikoihin ole käynyt kotona, vaikka sisar Angervon kautta on pyytänyt tulemaan. Hän menee vasta sitten, kun laina on maksettu.