Hänen halunsa vetää maatyöhön, mutta perustaakseen vaikka miten pienen itsenäisen maanviljelyksen, täytyy olla hiukan pääomaa. Hän koettaa nyt valmistua opettajaksi, ehkäpä sitten joskus voisi ostaa pienen talon koulukaupungin läheisyydessä, sieltä seurata töitä ja viettää loma-ajat siellä.
Tekemällä kysymyksiä silloin tällöin sai Hilja tietää kaiken tämän. Kertomus vei hänet niin mukanaan, että hän kaikin voimin vaivasi päätään löytääkseen ulospääsyä pulmallisesta tilasta. Hänen äidillään oli pieni pääoma, Hilja mietti jo eikö sitä voisi siirtää Mataristolle, että hän pääsisi irti Karoliinasta. He kulkivat molemmat mietteissään. Vaitiolo ei kuitenkaan ollut kiusallinen, vaan sopusointuisa.
— Onpa nyt kaunis ilta, sanoi Mataristo vihdoin.
— Sellainen tähtitaivas! Ja kuinka paljon kärsitäänkään tähtien alla.
— Ja rikotaan.
— Siksi ehkä kärsitään, että rikotaan.
He olivat pysähtyneet ja katselivat vaieten ylös.
— Ettekö te todella koskaan ole tuntenut Jumalan läsnäoloa? sanoi
Hilja.
— Jos minä edes tietäisin, mitä sillä tarkoitetaan. Kai se on sitä, mitä Karoliinat ja muut muijat tuntevat kun itkevät kuunnellessaan tuomiosunnuntain saarnaa! En minä sitä ole tuntenut.
— Mutta nyt…?