Hiljan katse liiti yli tähtikentän.
— Tämä on ihan toista. Tämä on luontoa. Tämän Jumalan läsnäoloa kyllä olen tuntenut.
— Mutta eikö se ole samaa?
— Ei. Tämä laatii lakinsa niinkuin tähtien radat. Mutta persoonallinen Jumala kuulee rukoukset ja muuttaa mielensä niiden mukaan. Ja tekee poikkeuksia ja ihmeitä. Voitteko te todella ajatella Jumalaa, joka erikseen seuraa jok'ikistä ihmistä miljoonien joukossa? Yksi rukoilee sadetta pellollensa, toinen poutaa rakennuksellensa, kolmas terveyttä, neljäs rikkautta…?
— Meidän pitää vain rukoilla siinä mielessä, että Jumala kuulee rukouksemme, jos se on meille hyödyllistä.
— Mutta vertauksen mukaan pitäisi itsepintaisen rukouksen kääntää
Jumalan tahdon! Ei, kyllä koneisto on pantu käymään aikojen alusta.
Meidän tekomme tuovat seuraukset kukin laatunsa mukaan. Eikä
korkeuksissa mikään liikahda, vaikka me itkisimme silmämme puhki.
Hilja tunsi kuinka huonosti hän saattoi puolustaa kantaansa. Hän oli joutunut peloittavan kauas uskonnollisista kysymyksistä. Muutama vuosi sitten hän varmaan, vaikka oli nuorempi, olisi voinut antaa vastauksen näihin epäilyksiin. Jotakin hän kai nytkin olisi voinut sanoa, mutta se olisi tuntunut valheelta, kun hänen persoonallinen suhteensa Jumalaan niin kauan oli ollut sammuksissa. Vihdoin hän kuitenkin virkkoi:
— Minulla on tarve puhua Jumalan kanssa — enhän minä aina pyydä häneltä jotakin. Minä etsin vain yhteyttä häneen. Ja minä uskon ne, joita rakastan, hänen suojaansa. Ehkä se on lapsellista, mutta se tuottaa minulle onnea. Kuinka te teette, kun te eroatte omaisistanne, ettekö te…? Tai teidän ei ole tarvinnut lähteä heistä niin kauas.
Syntyi pieni, jännittynyt vaitiolo. Sitten Mataristo sanoi:
— Taidan olla kauempana heistä kuin te niistä, joita tarkoitatte.