Hilja huomasi jo taas kajonneensa arkaan kohtaan, mutta suhde oli nyt niin likeinen, ettei hänen mieleensäkään johtunut peräytyä.
Hän kysyi eteenpäin.
— Sillä lailla vain, vastasi Mataristo, — ettemme ymmärrä toisiamme, vaikka istumme samassa pöydässä ja kylvemme samassa saunassa.
— Ette ymmärrä?
— Emme. Toinen epäilee alituisesti, että toinen on tahtonut loukata, että toinen halveksii. Päiväkaudet kuljetaan väärinymmärryksessä ja kärsitään. Sitten viimein purkautuu patoutuma, sovitaan, pyydetään anteeksi ja vakuutetaan, ettei ole mitään tarkoitettu. Mutta huomenna uudistuu kaikki taas. Siis luottamusta ei ole.
— Mutta ettekö te rakasta toisianne?
— Kyllä… niinkuin talonpojat rakastavat. Ei se ole sellaista kuin herrasväen rakkaus.
— Eikö teillä sitten ole tarvetta päästä heitä likelle?
— Ei enää. Minä tahtoisin irti heistä kaikin voimin, jos minulla vain olisi oikeus irtaantua. Alituiset väärinkäsitykset ovat särkeneet välit, niitä ei enää voi saada eheiksi. Syy ei ole yksin minun. He ovat tehneet minusta herran ja samalla rakentaneet epäsoinnun minun ja itsensä välille. Kärsitään molemmin puolin, mutta sille ei mahda mitään.
— Ei, ei, ei, kyllä täytyy löytyä ratkaisu! pääsi Hiljalta ja hän vaivaamalla vaivasi aivojaan tunkeakseen pimeyden läpi.