Mataristo jatkoi:
— Kun minä ensimmäisen kerran tulin koulusta joululomalle, kohtelivat pojat, joiden kanssa oli leikitty yhdessä, minua jo toisella tavalla kuin ennen: jonkinlaisella arastelevalla epäluulolla. Ja aina kun minä tulen kotiin, tarkastavat kotiväet minua syrjästä pitkän aikaa, ja kun vähän taas on totuttu toisiimme, näen jo, että sisareni salaa itkee ja isä rupeaa tutkimaan sieluni tilaa. Minä koetan olla iloinen niinkuin en siitä välittäisi, mutta vihdoin saan isältä kuulla loukanneeni sisartani: en ole vastannut hänelle, kun hän sanoi minulle huomenta, en ole syönyt sitä tai sitä ruokaa, jota hän vartavasten minulle valmisti. Hän itkee näitä päiväkaudet enkä minä tiedä tehneeni mitään. Pian isäni kautta rantain tiedustelee olenko käynyt ehtoollisella ja enkö tulisi ensi pyhänä. Kun minä sanon, etten voi itkee sisareni taas ja isä on puhumattomana ja huoneessa on niin painostavaa, ettei jaksa olla mitenkään. "Kuinka sinä luulet, että me olisimme voineet kestää, jollei Jumala olisi ollut turvanamme?" sanoo sisareni, kun yksin jäämme tupaan. "Kun meillä on ollut sellainen risti. Ja miten sinä luulet kestäväsi, kun risti lasketaan sinun päällesi?" "Mutta onko se minun syyni, etten minä voi Jumalaan uskoa sillä tavalla kuin te?" huudan minä epätoivoissani ja lähden ulos ja — olen… tekemäisilläni epätoivon tekoja.
Viime sanat hän lausui hiljaa, eristäen ne edellisestä, kiihkeydessä lausutusta yhteydestä. Kuului selvästi, että hän pani ne jonkin sijaan, jota ei tahtonut lausua. Hiljalta pääsi pieni äännähdys ja hänen kätensä painui rintaa vastaan. Mutta hän ei löytänyt mitään sanottavaa ja he astelivat taasen ääneti.
Heidän keskustelunsa oli kehittynyt yksinäisinä lauseina, miltei huudahduksina. Hiljaisuus kannatti niitä täyteläisenä ja yhdistävänä. Heidän mielensä olivat yhteissoinnussa. Viileä kirkkaus oli heidän ympärillään. Heidän oli turvallinen astua rinnan. Ja vaikka kysymyksissä, joita he pohtivat, alituiseen tuli eteen umpisola, oli kuitenkin hyvä olla siitä, että oli saanut lausua tai kuulla senkin ajatuksen.
Hilja tuli ajatelleeksi, miten rakasta hänelle taas oli puhua vakavista asioista. Kuinka hän olikin joutunut niistä niin kauas! He eivät Armaan kanssa koskaan olleet niihin kajonneet. Miksi? Kauneus oli Armaan uskonto, kauneus ja taide. Hilja koetti ajatella, että se pohjalta onkin samaa kuin tämä, mutta tämä muoto oli niin paljon likempänä sitä mihin hän lapsuudestaan oli kasvanut kiinni, että hän ehdottomasti tunsi tämän enemmän omakseen. Taiteen maailmaan hän pääsi vain kun Armas talutti häntä kädestä — täällä hän kuitenkin saattoi liikkua omin neuvoin, vaikka haparoidenkin, ja näki valoa siellä täällä.
Mataristo oli ensi kerran eläessään avautunut. Hän ei itsekään tuntenut itseään — hänessä oli puhuessa pulpunnut esiin kuin lähteensilmiä, kun ennen kaikki oli kulkenut maanalaisina virtoina. Hän maistoi ensi kerran ajatustenvaihdon onnea.
— Kun minun sulhaseni tulee, virkkoi Hilja äkkiä, — niin teidän pitää tulla tutuiksi ja me kävelemme näin ja puhumme näistä asioista. Eikö totta?
— Kyllä, sanoi Mataristo vähän venytellen, — jos hän vain tahtoo.
Sanovat hänen olevan niin hienon.
— Hän onkin hieno, innostui Hilja, — mutta juuri siksi hän tulee teistä pitämään…
Mataristo punastui pimeässä eikä saanut mitään sanotuksi. Toiselta puolen teki hänelle hyvää kuulla sellaisia sanoja, sillä hän oli aina tuskallisesti tuntenut kömpelyytensä, köyhyytensä ja sivistymättömyytensä. Toiselta puolen heräsi hänessä epäilys: tarkoittaako tuo neiti mitä sanoo? Voiko hän ajatella sillä lailla?