He olivat tulleet mäelle, jolla ei ollut mitään huviloja. Molemmin puolin tietä yleni nuorta metsää, joukossa korkeat, solakat siemenpuut, joiden vaaleat kyljet kuulsivat tähtien valossa. Metsäisestä laaksosta noustessa vaikutti paikka aukealta, taivaanlakikin tuntui siinä avartuneen. Ilma tuli tuulena vastaan ja lemusi puhtaalta kuin sydänmaalla. Metsäkin kohisi syvään, niinkuin sitä olisi ollut kokonainen korpi. Taivas oli kauttaaltaan sininen ja tähtiä täynnä. Ensin tuikkivat silmään suuremmat, sitten pienemmät ja vihdoin vilkkuili näkyviin niin pieniä, että ne välillä sammuivat. Taivaanlaki oli kuin sininen vaate, joka on pingoitettu valomeren eteen — mutta siihen oli pistetty läpiä ja toinen on tullut suuremmaksi ja toinen pienemmäksi, sen mukaan kuinka paksut neulat ovat olleet.
He seisoivat silmäillen ylös.
— Eikö meri ole täällä? sanoi Hilja ja kääntyi sinne päin missä taivas tuntui alenevan syvyyttä kohti. — On! Täällä. Sehän se kohiseekin. Kuinka ihanaa! Tulkaa, tulkaa!
Ja vastausta odottamatta astui hän tiepuoleen ja riensi pensaikon syvyyttä kohti. Maa oli kuurassa. Mättäät ja pensaat loppuivat, hän tuli kalliolle, jonka revelmissä kahisi keltainen kuloheinä. Alla avautui meri. Pienet laineet lipuivat rantaan, tähdet kuvastuivat niihin, liikkuen ja läikkyen kuin vähäiset helmet, joita leikillä keikutellaan kädessä. Hilja huusi vielä pari kertaa toverilleen, mutta sitten hän kokonaan unohtui katsomaan veden sineä, joka etäämpänä vaihtui lyijynharmaudeksi. Sen yli kulki siellä täällä leveitä, valoisia soimuja. Ties mistä ne tulivat, mutta niissä oli väräjävä keveys kuin himmeässä kuutamossa. Ei tuullut, mutta silti oli veden ja metsän kohina suuri ja täynnä nousua ja laskua. Ilma tuoksui kuivalta ja kaukaiselta. Se tuli senkin etäisyyden takaa, missä taivas ja meri upposivat toisiinsa.
Äkkiä Hilja tunsi tuulen tunkevan ihoa myöten, häntä puistatutti ja hän kääntyi tielle päin. Yksinäiset männyt nousivat kuin hoikat pilarit huimaavaa sineä kohti. Hän huomasi olevansa yksin ja muisti kävely toverinsa.
— Herra Mataristo, missä te olette?
Ei ääntä. Ei vastausta.
Hilja hämmästyi.
— Herra Mataristo? Minne te olette mennyt? Ettekö kuule minua…
Silloin hän näki hänen seisovan puuta vastaan, jolla ei ollut oksia kuin latvassa, ja hänen kasvonsa olivat oudon valkoiset.