— Ah, siinähän te olette! Minä jo ajattelin, minne te menitte. On niin kaunista, että tekisi mieli olla täällä koko yön. Mutta tulee kylmä. Täytyy olla järkevä. Joko lähdemme… Mutta mikä teidän on? Oletteko kipeä?
Nuori mies vapisi niin, että hampaat löivät vastatusten. Hänen käsivartensa riippuivat jännittyneinä sivuilla, ikäänkuin hän niihin olisi suunnannut koko voimansa ja niiden kestämisestä olisi riippunut olemassaolo.
Hilja likeni vähän peloissaan, katsoi häntä silmiin ja peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kuoleman valkoiset ja silmissä paloi jäytävä kammo. Hiljan mieleen johtui neiti pitsikauluksessa — tässä käy varmaan samalla tavalla! Ja hän tuli neuvottomaksi ja ajatteli, että on parasta lähteä nopeasti hakemaan apua. Mutta sitten hän päättäväisesti meni hänen eteensä ja rupesi rukoilemaan kuin henkensä edestä.
— Mikä teidän on? Teidän täytyy sanoa! Mitä te ajattelette? Olettehan kipeä. Se on se entinen kipu, ei se ole muuta. Tuntuuko samalla tavalla? Lähdemme pois ja kutsumme lääkärin. Nojatkaa minuun, minä autan teitä. Ei, kuulkaa, nyt ei teillä ole oikeutta olla minulle noin tyly. Miksi te työnnätte pois käteni ikäänkuin minussa olisi tarttuva tauti. Teettekö te nyt oikein?
Hyvän ajan perästä sai Mataristo kalisevin hampain suustaan:
— Kyllä minä pääsen.
— Sitä parempi! ilostui Hilja siitä, että oli onnistunut houkuttelemaan hänet edes puhumaan. — Mikä teille taas tuli! Minusta aivan tuntuu siltä kuin te hautoisitte jotakin epäluuloa minua vastaan. Onko se niin? Sitten minulla on oikeus vaatia, että te sanotte sen. Ja teidän itsenne tulee parempi olla. Sanokaa edes, olenko oikeassa.
— En minä voi sanoa mitään.
Matariston ääni soi outona. Hiljan jalkoja paleli ja hän tömisteli niitä maahan.
— Ettekö te nyt ymmärrä kuinka kiusallista tämä on minulle. Luotatteko te minuun niin vähän, ettette voi puhua.