Armas ja Marie Leger eivät ole vaihtaneet ainoaa sanaa, mutta he tuntevat selvästi yhteenkuuluvaisuutensa. Tämä on alkua yhteen niistä suhteista, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi, ja he seisovat molemmat oudon odottavina sen edessä.
Pieni kassatyttö alhaalla ei ole hullumpi hänkään. Armas ostaa häneltä vahatikut, tupakat ja usein näköalakortteja ja postimerkkejä. Siinä saa Meriharjoitusta, sillä veikeä pieni parisitar ääntää äidinkieltään erinomaisesti. Armas on tieten tahtoen painanut Hiljan kuvan syvemmälle mieleensä. Hän ei ole pannut hänen valokuvaansa pöydälleen vaan lompakkoonsa ja hän ajaa ajamalla pois kaipauksen, kun se ensi aikoina valtaa hänet. Hän oli todella niin hurmaantunut Hiljan kauneuteen, ettei hän muuta tekisi kuin kirjoittaisi hänelle. Sellainen tietenkään ei käy, kun on tullut Parisiin. Täytyy hyötyä sen suunnattomista rikkauksista, täytyy päästä kiinni sen työiloon, sen taiteeseen, täytyy päästä tuntemaan sen sydämen tykintää, täytyy sekaantua sen vereen. Jollei sitä tee, niin ei ole ollut mitään asiaa Parisiin.
Hän ei vastaiseksi ole asettunut pensionaattiin siitä syystä, että hän tahtoo olla riippumaton. Ja pensionaateissahan asuu miltei pelkästään ulkomaalaisia. Hänellä on syytä olla tyytyväinen nykyiseen elämänjärjestykseensä.
Hän juo aamukahvinsa pienessä "laiteriessa" vastapäätä hotelliaan ja katselee siellä läpi lehdet. Vanhahko, ikävä emäntä tervehtii häntä joka aamu idioottisella hymyllä ja alituisesti samoilla lauseilla: "il fait beau temps aujourdhui." Tai: "aujourdhui il ne fait pas beau temps." Tai: "il pleut." Mutta "laiterie" on likellä ja silloin tällöin suikahtaa rouvan pieni tyttönen varkain huoneeseen. Ja se on oikea parisilaislapsi. Miten niin ikävällä äidillä saattaakin olla sellainen lapsi! Siinä elää jo iduillaan kaikki naisen keimailu, se osaa jo käyttää silmiään, huuliaan, käsiään, se ravistaa ruskeita kiharojaan kuin vallaton aro varsa. Se on pieni Madelaine se.
Armas ei ensin ole huomaavinaan, vaan päästää hänet likelle ja kutsuu häntä sitten. Lapsi antaa vieraan ojennetun käden miltei hipaista vaatteitaan, mutta pysyttelee viekkaasti tarpeellisen välimatkan päässä ja seuraa vastustellen äitiä, joka vie hänet pois. Joskus, kun muut vieraat ovat menneet, ja Armas yksin viipyy sanomalehtensä ääressä, ei äiti karkota lasta huoneesta. Armas houkuttelee silloin hänet polvelleen ja saa kuulla, että hän jo käy koulua, että heillä on lintu häkissä, että hänen isänsä on poissa eikä koskaan tule, että he joka pyhä käyvät kirkossa äidin kanssa…
Päivät viettää Armas kirjastossa. Siellä on lämpöinen, ylhäinen, hiljainen sali, missä ihmisaivojen työ ja ihmisneron palo raskaina elävät ilmassa, hedelmöittäen niiden työtä, jotka vuodesta vuoteen ja vuosisadasta vuosisataan rientävät tänne tekemään työtä. Nahkaisista kirjansiteistä leviää haju, joka on käynyt kirjastoille ominaiseksi ja joka sekin on omiaan virittämään ihmistä työiloon. Armas käy säännöllisesti kirjastossa, sitä vaatii tyydytyksen mielihyvä ja se oikeuttaa viettämään illat vapaasti. Iltapäivällä tulee hänen ylioppilaansa antamaan puhelutuntiaan, mutta sitten hän on valmis.
Hän heittäytyy kiertelemään katuja, solumaan siihen kohinaan, suhinaan, sorinaan ja helinään, joka sinertävien, jättiläiskokoisten sähkötähtien alla vuotaa ja rientää eikä yöksikään lakkaa. Hän katselee ajopelejä, kun niitä toinen toisessa kiinni, satoja ja tuhansia, vierii syyskirjavaan Boulognilaismetsään ja aurinko paistaa hevosten kiiltävään karvaan, heliseviin valjaisiin, pyörien kieriviin kehriin ja ennenkaikkea niihin rikkaisiin, hehkuviin ja loistaviin ihmisiin, jotka vaunuissa lepäävät patjoihin nojaten… Hän sekaantuu ihmisjoukkoon, joka nousee ylös teatterien kiiltäviä portaita. Naiset näyttävät vaunuista astuessaan hienon, silkkisukkaisen, korkeakorkoisen jalan. He ovat vaaleissa, untuvapäärmeisissä iltaviitoissaan salaperäiset ja houkuttelevaiset. Ylhäällä eteisessä, sähkölamppujen alla, päästävät he maahan pitsiliepeet, joita ovat portaissa varjelleet ja näkyviin tulee valkoisia hartioita, paisuvia povia, ja tuntuu orvokin lemu.
Teatterin tai oopperan jälkeen mennään usein jatkamaan iltaa.
Suomalaiset pojat, jotka asuvat pensionaatissa, ovat joskus mukana. Alussa menevät he salaa tytöiltä, joiden kanssa muuten tavallisesti vietetään joutoaika, mutta sitten reipas maalarineiti Milja Malin ilmoittaa tyttöjen kyllä tietävän mitä pojat heiltä salaavat. Eivät he ole niin viattomia, että heiltä tarvitsisi mitään salata, he tahtovat päinvastoin hekin oppia tuntemaan Parisin yöelämää: eikö mennäkin oikein suureen tanssipaikkaan? Ja he menevät, paitsi yksi tytöistä, joka on niin kristillissiveellinen, ettei häntä muka huvita… Uskokoon joka tahtoo, ettei hän olisi yhtä utelias kuin muut — mutta hän pelkää mainettaan. Äh! Jolla ei ole rohkeutta kokea elämää, se pysyköön kotona loukossaan kuin myyrä älköönkä lähtekö elämän kuohuvaan keskustaan, Parisiin.
— Mutta emme puhu tästä Suomessa, muistakaa se! kuiskaavat pienet opettajattaret, kun sykkivin sydämin likenevät porttia, jonka päällä palaa jättiläiskaari kirjavia sähkölamppuja.