Silloin Milja neiti nauraa ja vakuuttaa, että hänpä oikein julistamalla julistaa kuinka huonoa elämää he Parisissa ovat pitäneet.
Tuo Milja ei muuten ole ensinkään hullumpi. Hän on intresantin näköinen, Cleo de Merode-tyyppi, hiukset kiinnitettyinä pienille palmikko kiehkuroille korvien kohdalle. Hän käyttää väljiä pukuja, hän tietää, että hänen kauniit ruumiinmuotonsa niissä pääsevät oikeuksiinsa. Hän on lukenut ja elänytkin paljon ja hänen kanssaan on eritttäin hauska katsella taidetta. Hänellä on myötäsyntynyt vaisto — hän ei koskaan iske harhaan. Tyttö paha on ottanut vaikean tehtävän: hän kopioi Mona-Lisaa — hän aikoo toistaa Mona-Lisan hymyn. Hänen ei pitäisi kopioida, sillä hänessä on itsessäänkin luomisvoimaa. Armas hakee hänet usein, kirjastosta tullessaan, syömään ja sitten he tekevät kierroksen Louvren saleissa ennenkuin kumpikin taas ryhtyy työhönsä.
Helsinkiläisen professorin suosituskirje on avannut Armaalle pari ranskalaista professorinkotia. Kerran viikossa niissä tarjotaan kupponen teetä, herrat juttelevat haarallaan hauskoista kirjallis-tieteellisistä asioista ja käyvät silloin tällöin naisten luona, jotka istuvat pienen, hillityn, hienosti kalustetun salongin patjoilla, kellertävän lampunvarjostimen alla. Joka kysymys, jonka nämä naiset Armaalle tekevät, alkaa sanoilla: "joko te olette ollut…" tai "joko te olette nähnyt…" tai "mitä te pidätte…?" Eivätkä he laisinkaan odota hänen vastaustaan.
Kirkossa, jonne Armas mielellään menee lepäämään tai kuuntelemaan musiikkia, tulee Hilja usein hänen mieleensä. Hän vaikuttaa kuin nuori koivu pohjolan keväässä ja ehdottomasti aukeaa Armaalle muistojen suoni ja heidän lyhyen kihlausaikansa hetket kumpuavat esiin. Ne ovat vain mielialoja: he istuivat sohvassa ja valo ikkunoista vastapäätä kajasti sinisillä huonekaluilla, marmorikasvoilla nurkassa ja tauluilla pitkin seiniä… He olivat kävelemässä, maa oli heleän vihreä kuin Böcklinin tauluissa ja taivas laulavan sininen… He olivat teatterissa ja näyttämöllä liikuttiin ja huudettiin — heille se oli jotakin kaukaista ja mieletöntä, he tunsivat vain toistensa käsien lämmön ja suontensa tykinnän…
Äkkiä vie nuori mies kätensä ristiin. Hänet valtaa tarve langeta polvilleen ja puhua.
— Hilja, minä rakastan sinua! Muistathan mitä me päätimme, kun sinut jätin: että kumpikin eläisimme vapaina. Sinä et ole pikkumainen, sinä ymmärrät minut. Minä olen maistanut maailmankaupungin elämää, mutta usko minua: kaikki tuo tapahtuu ulkopuolella meistä. Sillä ei ole mitään tekemistä hänen sydämensä valitun, hänen kotinsa ja muistojensa kanssa. Hilja, minä ikävöin sinua, kukaan ei ole niin puhdas kuin sinä. Minä juon sinua niinkuin janoinen, minä odotan kevättäni, jolloin kokonaan saan sinut omakseni…
Ajatuksissaan vetää hän Hiljan syliinsä, lämpö hänen ruumiistaan tulvii hänen ruumiiseensa. Vaalea pää on hänen rinnallaan, hiukset sivelevät häntä… Ne ovat hienot kuin silkki, ei missään maailmassa tapaa sellaisia hiuksia, ei Rubensin vaaleilla kaunottarillakaan. Hän kiertää niitä käsiensä ympäri, hän avaa auki palmikon ja upottaa siihen kasvonsa. Hän on hulluna onnesta… Eikö hän vieläkään saa Hiljaa lämpenemään? Silmät ovat syvät ja uskolliset ja hymy on vakava… Niin, niin, ole sinä vain oma itsesi, sinä olet niin pohjoismaalainen ja puhdas. Minä opetan sinut rakastamaan riemulla… vielä kerran…!
Hän herää siihen, että kirkonpalvelija kullankirjaillussa puvussaan tulee ja tömistää sauvaansa permantoon. Hän vaatii häneltä tuolirahaa.
Kotiin tultua kirjoittaa Armas Hiljalle pitkän, rakastuneen kirjeen.
Mutta senjälkeen painuu Hiljan kuva taas lompakkoon ja ikäänkuin
sulkeutuu se osasto hänen sielussaan, jossa Hilja asuu. Hän on taasen
Parisin oma.
Hänen työnsäkin sitäpaitsi vaatii sitä. Hän seuraa nyt ihmistä, jonka jäljet johtavat kaduille, kapakkoihin, sairaaloihin, yömajoihin, jopa vankilaankin. Se on heikko, lepertelevä humalainen, se on rukoileva lapsi, se on katumusta tekevä syntinen. Laihana, risaisena, mustat hiukset pitkinä hartioilla etsii hän kapakan yksinäisen nurkan juodakseen itselleen unohdusta.