— Mitä sinä sanoisit, puhuu hän nauraen, jos niitä tulisikin kaksi!
Laina on itsekin sitä ajatellut, mutta kun toinen sen lausuu, kasvaa se hänelle jo varmuudeksi ja hän painaa kätensä pitelemään rintaansa.
— Niin, koettaa äiti veitikkamaisena jatkaa, — ajattele kuinka se sentään olisi hauskaa, jos niitä olisi kaksi! Ne menisivät ihan samalla hoidolla ja ajattele: sitten kun ne tulisivat suuremmiksi ja telmisivät… Se on sentään mukavinta kun lapset ovat yhdenikäiset, ne leikkivät niin hyvin yhdessä ja kasvattavatkin toisiaan. Ajattele, jos tulisikin kaksi poikaa!… Mutta rakas lapsi, mitä sinä nyt…
Laina putoaa tuolille ja vaikeroi vaikeroimistaan:
— Minä en kestä sitä, en, en, en! Minä tiedän, että kuolen. Voi noita raukkoja. Toivo menee varmaan uusiin naimisiin.
— No niin, no niin, lapsi kulta, tämän sinä olet sanonut joka kerta ja hyvin on aina käynyt! tyynnyttää äiti minkä jaksaa. — Olisin minä tietänyt, ettet sinä tahdo kahta, niin en olisi kajonnut koko asiaan. Minun äitini oli aikoinaan niin iloinen, kun sai kaksoset.
— Sen sinä, mamma, sanot minua lohduttaaksesi. Mutta siitäpä minä juuri voin päättääkin, että niitä tulee kaksi. Se menee suvuttain sekin.
Joskus kun Laina on lepäämässä ja anoppimuori istuu kahden Toivon kanssa, sanoo anoppimuori:
— Toivo, katsokaa nyt sitten, että tulee vähän pitempi väli… Minä olen hyvin huolissani Lainasta.
Nuori pastori nostaa iloisesti päätään kahvikuppinsa äärestä ja sanoo säälinsekaisen ystävällisesti: