— Kyllä Jumala tietää mitä hän antaa. Voi mamma kulta, mitä te puhuttekaan. Kyllä Jumala tietää!
Toivo on iloinen, luottavainen, kuvankaunis nuori pappi. Seurakuntalaiset pitävät hänestä niin, että rovasti ja muut herrasväet jo laskevat siitä leikkiä. Hänen kotiinsa tulvii tuomisia tulvimalla. Ei heillä suinkaan tarvitse leipoakaan kotona, nauraa tohtorin rouva. Toivo pudottaa saarnansa tulemaan kuin koskesta, ei hänellä ole mitään paperia, ulkoa sieltä vain tulee, ja itse itkien hän itkettää seurakuntaa. Ja messuääni hänellä on niin muhkea, ettei pitäjässä ole ollut sellaista sitten kuin Falander-vainajan aikana. Lukusijoilla pastori laskettaa hauskoja, kansanomaisia pilapuheita ja naurattaa koko pöytäkuntaa.
Kotonakin hän on iloinen ja hauska. Siitä vain hän suuttuu, jollei ruoka aikoinaan ole pöydässä ja jos jokin on palanut pohjaan. Hän pitää puurosta ja voi olla koko päivän puhumattomana, jollei puuro ole ollut ihan kypsää, tai sopivassa suolassa — pohjaanpalamisesta puhumattakaan. Puuro on tuottanut Lainalle paljon surua, kun on ollut huolimattomia palvelustyttöjä. "Toki nyt katsoisi, että hän sen puuron saisi mieleisensä, vaikkapa kolme kertaa päivässä", sanovat uskovaiset emännät, "kun ei maista väkeviä eikä edes tupakkaa." On se niinkin, kyllä Laina sen myöntää, mutta kun pienet lapset huutavat, jää puuro liedelle ja siinä se voi palaa pohjaan. Se on sentään mainio keksintö se kattila, jossa ei pala pohjaan, sen he ovat saaneet ihan viime aikoina.
Pitäjällä tiedetään pastorin maku ja pitoja valmistaessa otetaan se aina erityisesti huomioon. Kun joku teurastaa vasikan, vie hän siitä parhaimman kintun vähään-pappilaan ja kun vanha kalastaja talvella saa mateita, tietää hän viedä ne kaupan siihen taloon, missä niihin aikoihin on lukusijat, sillä pastori pitää mateista ja eritoten mateen mädistä.
Hän on hyvä köyhille, kohtelee heitä ihan samalla tavalla kuin rikkaita, eikä kahvipannu pappilassa koskaan ehdi jäähtyä. Pastori vie risaiset, likaiset kerjäläisetkin saliin ja soittaa heille urkuharmonilla kauniita, iloisia laulujaan. Ja hän opettaa aina, että ihmisen jo täällä elämässä pitää olla iloisena ja tyytyväisenä. Vanha rovasti on neljäkymmentä vuotta opettanut, että maailma on surunlaakso ja että pelolla ja vavistuksella pitää ahkeroida autuaaksitulemista. Se panee ihmiset vähän ymmälle, kun tämä nuori nyt käskee olemaan maallisenkin vaelluksen aikana iloisena. Mutta kun hän hymyillen taputtaa olalle ja katsoo koreilla, sinisillä silmillään, niin ei siinä voi muuta kuin uskoa, että hän opettaa oikein.
Rouvaansa ja lapsiaan kohtaan hän on hyvä ja tasainen. Ei hän leiki lasten kanssa eikä hän anna niiden tulla huoneeseensa tekemään epäjärjestystä, sillä hän on järjestyksen ihminen, mutta kun hän on ruokasalissa ja ne tulevat luo, niin hän ottaa heidät polvelleen ja naurattaakin heitä. Kun Laina on terve ja kaunis ja he ovat kutsuissa, menee hän mielellään hänen viereensä sohvaan ja osoittaa omistusoikeuttaan. Hänellä on kaksi intohimoa: iloiset, hengelliset laulut, joita hän laulaa harmonin säestyksellä — pianoa ei heillä ole — ja hevoset. Hän viettää kaikki lomahetkensä tallissa, hän johtaa itse hevosten ruokintaa ja seisoo vieressä, kun nuorta tammaa harjataan. Hän on keväällä ostanut sen, se on erinomaista rotua ja sen varsasta pitäisi tulla ihmeellinen juoksija. Hän odottaakin odottamalla tuota varsaa, hän aikoo sen itse harjoittaa. Mutta sitten, sitten — miten hän kestääkään kilpa-ajon kiusauksen!
Se on nimittäin hänen suuri kiusauksensa. Hän ei pappina katso voivansa lähteä kilpa-ajoihin, ne ovat hänen tajussaan samassa maineessa kuin kortinlyönti tai juominen, mutta hän seuraa tarkkaan sanomalehtien tiedonantoja kilpa-ajoista ja tuntee nimeltä kaikki Suomen juoksijat ja ulkoa niiden ennätykset. Yhteen aikaan hänellä oikein oli kirja, johon hän merkitsi kaikki kilpa-ajoja koskevat seikat, omistaakseen tiedot yhdessä koossa. Hän lähtee usein ajelemaan, ilman aikojaan vain, mutta hänellä on siitä aina vähän paha omatunto, sillä kotona vanhempien luona ajelemista sanottiin herrasväen joutavaksi ja jumalattomaksi huviksi. Hän on sentähden iloinen, jos tiepuolesta tapaa köyhän ihmisen ja saa komeasti ajaa sen taloon. Lainaa hän myöskin kuljettaa uudessa, kauniissa reessä, johon mahtuu vain kaksi henkeä ja jossa takana leiskuu punakukillinen, tupsulieve rekipeite, Lainan ompelema morsiamena. Muuten pastori Lainan sairaana ollessa joka päivä kävelyttää häntä ulkona. Lukemista ei hän harrasta, sillä saarnaaminen sujuu häneltä mainiosti ilman muuta lähdekirjallisuutta kuin raamattu. Sanomalehdet ja aikakauskirjat hän sensijaan lukee tarkkaan ja voi tilata Lainalle joululahjaksi jonkin kaunokirjallisenkin teoksen, kun arvostelusta sanomalehdissä on tullut vakuutetuksi siitä, että se on kirjoitettu kristillisessä hengessä.
Pappilassa on joka päivä vieraita, ei herrasväkeä, sillä he kohtelevat nuorta pastoria vähän olkainsa takaa, mutta muita pitäjäläisiä. Ei heillä tarvitse olla asiaakaan, emännät vain "pistäytyvät" viemässä rouvalle tuliaisia, kun pastori aina on ollut niin ystävällinen ja pyytänyt käymään pappilassa. Sitten juodaan ruokasalissa kahvia ja puhellaan harvakseltaan pari tuntia. Usein on emännillä mukana pieni poika tai tyttö narskuvissa uusissa saappaissa tai kengissä. Häntä kehoitetaan leikkimään pappilan lasten kanssa, mutta hänpä ei tahdo ja kun äiti häntä toruu ja tuuppii, rupeaa hän lopulta itkemään. Sitten hän saa jäädä seisomaan äidin helmoihin koko ajaksi.
Äiti saattaa kertoa kuinka tässä pappilassa aina on ollut lapsirikkaita pappeja. Sillä, joka oli tässä ennen näitä, oli yhdeksän lasta ja sitä edellisellä oli viisitoista, kaikki yhdestä rouvasta ja kaikki jäivät eloon ja tulivat suuriksi.
— Oliko heissä kaksosia? kysyy Laina kalpeana.