Minä olen ostanut sinulle kahvikupit, joissa on terveyslähteen kuva. Sinun pitää sitten aina juoda niistä. Kyllä minun monta kertaa on ikävä teitä kaikkia, mutta olen pannut huoneeseeni teidän kaikkien kuvat. Täkäläiset tuttavani tuntevat teidät jo. Rouva von Rohde puhuu aina vaan Hiljasta ja Armaasta ja ääntää niin hauskasti teidän nimenne. Kerran minun täytyi viedä kuvanne alas kylpyhuoneisiin, että kylvettäjättäret saisivat nähdä ne. Siellä oli muitakin ja kaikki sanoivat: "reizend! wundervoll!" Se on se kabinettikuva, jossa te olette yhdessä Armaan kanssa. Mutta sinun pitää muistaa mennä Bredelle. Olen kyllä lähettänyt heille kortteja, mutta sinä voit mennä viemään terveisiä. Lydia tädille voit myöskin heti soittaa. Kerro Maalille, että minä kirjoitan muistoon sellaiset ruuat, joita en tunne. Eilen oli erinomaista puddinkia, minä otan tarjoilijatyttöjen kautta selvää, kuinka se on tehty. Kerran kävin keittiössä ja hyvin siistiä siellä oli, mutta ei sinne mielellään päästetä vieraita. Täällä saa ostaa Edelweisskukkia, joita tuodaan vuorilta. Toisen kerran, kun ei kirje ole niin paksu, lähetän sinulle. Sano nyt, lapseni, oikein paljon terveisiä Armaalle Jenny tädiltä. Kyllä sinun pitää oppia vähän keittämään, vaikka Armas sanookin, ettei se ole tarpeellista. Jos sinä menisit keittokouluun, vaikka ei niissä mitään opi. Muista sulkea ovet salin ja eteisen ja ruokasalin ja eteisen välillä. Kierrä ne oikein lukkoon. Tottahan ne saa lukkoon. Pidä nyt huolta siitä, etteivät ihmiset saa mitään puhumista. — Ajattele, kun se saksalainen tohtori tuli hakemaan meitä ajelemaan. Näyttää melkein siltä kuin Signe olisi tietänyt siitä. Hevoset ovat portaiden edessä, oikein vaunut ja kaksi hevosta. Tohtori juoksi hakemaan matkakirjaansa, jonka oli unohtanut. Sillaikaa kirjoitan tämän. Mutta minun täytyy lopettaa eikä kirjeeseenkään menisi enempää. Ole nyt oikein järkevä tyttö ja sano terveisiä kaikille ja muista käydä Bredellä. Voit kertoa Maalille, että kaipaan kotikahvia. Täällä eivät anna kahvin kiehua, se on ihan paksua ja kerma paljasta maitoa. Kirjoita nyt sitten oikein pitkä kirje. Ja muista sulkea ovet. Täti suutelee sinua.
Jenny tätisi.
P. S. Tulimme juuri ajelemasta. Oli kaunista ja hevoset lihavia. Mutta en minä enää lähde ennenkuin konsulinna antaa luvan. Tämä tohtori taitaa olla rikas. Kun me palasimme, istui rouva Rohde penkillä tienvarrella ja katsoi meihin niin omituisesti. Hyvästi nyt vihdoinkin. Kun ei kirje jo painaisi liian paljon, vaikka olen kirjoittanut niin tiheään.
* * * * *
Maali, eli Amalia Sundqvist, kuten hänen koko nimensä kuuluu, viettää päivänsä sillä alinomaisella kävelemisellä hellan äärestä vesijohdolle ja vesijohdolta ruokasäiliöön ja nurkkakaapille, missä alimmalla hyllyllä, kukillisen karttuunipoimunnan alla padat ja rautapannut säilytetään — mikä on hänen ammatilleen ominainen. Kun on saanut käsistään harjan ja rääsyn, tulee ruuanlaitto ja astioiden pesu. Lamput ovat täytettävät, puut kannettavat, villaiset vaatteet pestävät. Sitten tulee taas ruuanlaitto ja astioiden pesu. Ja pienen lomahetken perästä taas.
Näitä töitä tehdessä hän tavallisesti ei ajattele mitään muuta kuin itse työtä, miten saa sen luistamaan ja mitä huomenna on tehtävä. Mahdollisesti tulee mieleen mitä myyjättäret torilla ovat puhuneet: hänen viereensä sattui viimein tyttö, joka rupesi valikoimaan paisteja ja silloin myyjämuija häntä haukkumaan, että hän on sellainen, ettei hänelle kelpaa mikään, hän ei saa mieleistään koko torilta, menköön hiiteen ja olkoon syömättä! Kyllä niillä torimuijilla on suuta… Toisinaan hän muistaa maidonjakajaa. Sekään ei ole ihka rehellinen. Tässä eilen, kun hän antoi sille ruuantähteitä, meni se kuuntelemaan ovelle, ettei herrasväkeä tulisi. Ikäänkuin hän menisi antamaan salaa! Sitten se on ruvennut tekeytymään niin makeaksi, varmaan se pian tulee lainaamaan rahaa. Ja tietäähän sen, että sitten ne ovat aina lainaamassa ja pyytämässä. Hän vain ei anna sille. Kyllä sitä sitten pääsisi irti rahoistaan.
Joskus muistuu mieleen kotimökki siellä maalla. Savupirtti se oli ja penkillä nukuttiin. Mutta kyyneleet vain tahtovat tulla silmiin, kun sitä ajattelee… Ei ollut talvella kenkiä millä mennä ulos. Kirkkoonkin kun hän pääsi ensi kerran, lainasi äiti kylästä. Äiti oli hyvä ihminen. Hän muistaa hänet ihan ilmi elävänä, kuinka hän kerrankin otti uutisleipiä uunista, taittoi lapsille kuumaa kakkua, ravisti päätään, rupesi itkemään ja sanoi: voi, voi, mimmoista tämän vuoden leipä on!… He hävisivät sitten siitä pois ja hän, vanhin, joutui lasta hoitamaan. Se oli kauhea se emäntä, kun se ei antanut ruokaa. Koko päivän sai raahustella raskasta lasta ja istua kuumassa peräkamarissa sitä heijaamassa. Ja aamulla ajettiin neljältä ylös lypsämään lehmiä ja viemään niitä metsään. Kun hän oli niin unissaan, ettei tahtonut herätä, löi emäntä sillä mikä vain sattui olemaan kädessä, miesten eväskontilla tai kerrankin patakoukulla… Ja ruokapalkalla hän siellä oli eikä saanut vaatteitakaan päälleen, kopposissa läksi uuteen paikkaan marraskuun ensi päivänä, kun jo maa oli roudassa. Niin sitä köyhää pidellään… Hän itkee sitä ajatellessaan ja alkaa vihdoin hyräillä. Ensin se on jotakin laulunpätkää, sitten siitä tulee virsi ja lopulta hän muistelee tuttua kirkkoa, jonne hän aina kiiruhti saarnatuolin alle. Joskus, jollei päässyt ajoissa lähtemään kotoa, oli joku ehtinyt asettua hänen paikalleen. Kyllä silloin olisi tehnyt mieli ajaa se menemään! Se oli kuin olikin paras paikka koko kirkossa. Siitä näki koko kirkon ja alttarin ja vaikkei pappia näkynyt, niin kuului saarnasta joka sana. Jos kappalainen sattui saarnaamaan, niin hänellä olikin niin huono ääni, ettei sitä joka paikkaan kuullut… Unissaan näkee Maali usein kotipitäjän kirkon ja astelee, yllä vastapesty pumpulipuku, päässä valkoinen liina, tietä läpi ruisvainioiden, joista pilkottaa sinisiä ja valkoisia kukkia. Takana jyrisevät rattaat ja tomupilvi tupruaa ilmaan: hevosmiehet tulevat ja ajavat jalkaväen tiepuoleen…
Mutta viime yönä hän näki hullua unta. Hän oli silloin taas olevinaan kaupungissa. Keittiön seinällä oli kävelevinään kaksi torakkaa — vaikkei heillä toki ole yhtään sellaista — ja hän sai tulitikkulaatikolla murskatuksi toisen. Mutta toinen pudotti itsensä alas eikä hän saanut sitä kiinni ja se hävisi, vaikka hän kuinka koetti sitä hakea. Unikirja ei tiedä mitään torakoista, mutta hänen unissaan kaikki sellaiset ovat tietäneet tautia. Kerrankin hän unissaan näki hiiren ja vaikka hän potkaisi sen kuoliaaksi, niin hän senjälkeen sai sen pahan paiseen, joka piti häntä liikkumattomana toista viikkoa, kun se niin rupesi vihoittelemaan. Kun tohtorin Emma näkee hämähäkin, niin se on kuolemaksi, mutta hänen unissaan se on vain harmia. Emmalla onkin lainassa hänen toinen unikirjansa. Se on parempi kuin tämä, mikä hänellä on kotona.
Missä ihmeessä Hilja kävi sinä iltana, kun viipyi niin kauan poissa, että hän jo tuli aivan levottomaksi…? Kyllä hän kaukana kävi, kun hänen helmansa ja kenkänsä olivat sellaisessa siivossa. Ja mistä hän Matariston sai seuraansa? Eivät he lähteneet yhdessä kotoa, sen hän tietää, mutta olivatkohan he alunpitäen sopineet, että tapaavat, vai tapasivatkohan he sattumalta?
Pian saa Maali selville, että heillä mahtaa olla jotakin yhteistä, sillä herra pyytää häntä kysymään, saisiko hän puhutella neitiä. Herra makaa jo taas päiväkaudet sängyssä — Maali ei voi uskoa, että hän on kipeä, kun hän on niin terveen näköinen, ja häntä harmittaa suuresti. Johan nyt hän rupeaisi pyytämään Hiljaa mokomankin vuoteen ääreen — ei, kyllä hän saa sitä odottaa!