Mutta eräänä päivänä, kun hän menee täyttämään lamppua Matariston huoneeseen, tapaa hän Hiljan istumassa vuoteen ääressä ja molemmat karkaavat hänen tullessaan erilleen ja lakkaavat puhumasta. Hän ehtii vain nähdä, että Hilja on tulipunaisena kasvoiltaan ja itkettynyt. Hän pudottaa oven kiinni perässään, jääköön lamppu täyttämättä — olkoot siellä, häpeämättömät! Maali tulee keittiöön ihan hämmästyksissään. Häntä harmittaa tämä sanomattomasti ja hän näyttää sen sekä Hiljalle että Mataristolle… Hilja saisi edes tulla hänelle puhumaan asioistaan niinkuin ennenkin. Mutta mitä vielä! Hän asuu vähitellen kokonaan Matariston huoneessa. Kaupungista tultua hän ensinnä koputtaa hänen oveensa, käsitöineen hän istuu siellä, ja kun Maali siistiää, niin hän rientää sinne ikäänkuin vartioimaan. Lääkärinkin hän nykyään vastaanottaa ja mittaa kuumeen. Jos ruustinna ja Jenny neiti tietäisivätkin! Aijai, he tulisivat vähän äkkiä kotiin. Ja entä sulhanen!… Hiljan kasvot ovat kyllä viattomat, hän katsoo välistä niin kauniisti, että Maali jo on rupeamaisillaan hänelle puhumaan, mutta sitten hänen sovinnollisessa mielessään äkkiä tapahtuu käänne ja hän päättää, että tulkoon Hilja puhumaan, se on hänen asiansa. Hänen pitäisi tietää, ettei tämä tällainen sovi! Mutta Hilja ei puhu mitään, hän liittoutuu yhteen Matariston kanssa ja he käyttäytyvät ikäänkuin eivät huomaisi Maalin pahaa tuulta ja ikäänkuin ei Maalia olisikaan.
No, kyllä hän nyt on paljon nähnyt eläessään, mutta ei tällaista unissaankaan. Tätä se uni tiesi, nyt hän sen ymmärtää. Jopa piti tulla harmi, ihanhan se vie ihmiseltä ruokahalun ja kaikki!
VII
Eräänä sunnuntai-iltana saattoi Hannes Vaarnakoski Hiljaa kotiin tanssiharjoituksesta.
Oli vielä liikkeellä väkeä, sunnuntaipukuisia työmiehiä ja tehtaantyttöjä, jotka kävelivät verkalleen, harjoittaen pientä liehittelyä, herrasväkeä, jotka olivat olleet vierailulla ja palvelustyttöjä, jotka kiirehtivät kotiin joutohetkiltään. Raitiovaunut huristivat ohitse tyhjänpuoleisina, elokuvateatterin edustalla oli vielä tungosta ja soitto sekaantui katumeluun.
Taivaalla hehkuivat tähdet, henkien kuin janoiset huulet. Lumeton pakkanen nipisteli korvia, telefonilankaverkko, joka jännittyi katolta katolle, erottautui ohuessa kuurassa sineä vastaan.
Hiljalla oli vielä korvissa sadepisaroiden tanssin sävel ja ajatuksissaan otti hän yhä askeleet ja teki liikkeet. Tanssi oli tänään mennyt hyvin, kaikki olivat senjohdosta olleet hyvällä tuulella. Hannes Vaarnakoski vain oli itsekseen hymyillyt ja vaiennut. Hiljalle tunnusti hän matkalla, että tanssissa oli paljon toivomisen varaa. He johtuivat puhumaan pukeutumisesta ja missä määrin luonne ilmeni ihmisen tavassa sommitella lähintä ympäristöään: vaatteitaan. Keskustelu oli niitä, joista Hannes Vaarnakoski niin paljon piti ja joita hän sai johtaa mielensä mukaan.
— Mikä vaatekappale teistä selvimmin kuvastaa ihmisen sisäistä olentoa? sanoi hän vähän ennen kuin he tulivat Hiljan kotiovelle. — Arvatkaapa.
Hilja vaihtoi puuhkaa korvalta toiselle ja mietti.
— Miehellä se on kaulus, sanoi hän sitten. — Ei minun tarvitse nähdä muuta kuin kaulus — onko se korkea vaiko matala, puhdas vaiko vähän tahriintunut, vinossa vaiko suorassa, niin minä aavistan mikä mies on.