— Ei. On parempi luonteenmittari ja sekä miehelle että naiselle yhteinen, väitti Vaarnakoski. — Mutta te yhä vielä tanssitte. Niin, niin, siinä olisi ollut teille elämäntehtävä.
Hilja oli todella ajatuksissaan yhä jatkanut äänetöntä hyräilyä ja keinuvia liikkeitään.
— Hattu!
Vaarnakoski pudotti paperossinpätkän maahan, polki sen sammuksiin ja otti kiinni Hiljan, joka oli joutunut pari askelta edelle.
— Tekin kompastuitte siis siihen! Kaikki arvaavat aina hattua. Mutta ajatelkaa nyt: hattuhan on kaikkein näkyvin kaikesta mitä ihminen kantaa yllään — siihen hän siis panee enimmin huolta…
— Ja siinä hänen mielikuvituksensa ja yksilöllisyytensä siis enimmin…
— Ei, ei ei, — siinä mikä tulee julkisuuteen me emme uskalla olla oma itsemme. Vasta siinä mikä ei näy, me olemme rehelliset…
Hilja vaikeni, katsahti häneen syrjästä ja kysyi varovaisesti:
— Tarkoitatteko te sitten sellaisia vaatteita, jotka eivät näy…
— En mitenkään. Tarkoitan kenkiä.